Kevät ei koita kaikille
Kevät koittaa Hitlerille -satiirielokuvassa visioitiin jo kauan aikaa sitten kulttuuri- ja taidealan ja oikeastaan koko kolmannen sektorin tulevaisuus, kirjoittaa toimittaja-kirjailija Rita Dahl.
Mel Brooksin vuonna 1968 ohjaamassa satiirikomediassa Kevät koittaa Hitlerille visioitiin jo kauan aikaa sitten kulttuuri- ja taidealan ja oikeastaan koko kolmannen sektorin tulevaisuus.
Satiirissa elokuvatuottajat ja artistit mielistelevät rikkaita vanhoja ladyja rahoitusta saadakseen.
Brooksin kuvailema fiktio on kenties lähivuosina muuttumassa pelottavalla tavalla todeksi, kun hallituksen leikkaukset kohdistuvat vähän kaikkeen yhteiskunnan henkistä huoltovarmuutta ylläpitävään toimintaan, elokuvateollisuus mukaan lukien.
Kun joissakin järjestöissä on herätty jo vuosia sitten ja perustettu varainhankkijoiden ammattikunta, kohta yksittäiset taiteilijatkin käyttävät akateemista osaamistaan tuottajana toimimiseen ja kekseliääseen yhteistyökumppanien ja rahoittajien haalimiseen.
Koveneva leikkauspolitiikka pakottaa eri ammattikuntia valmistautumaan muutokseen. Näin tapahtuu samalla luonteva talouspoliittisen paradigman muutos keynesiläisestä kysynnän taloustieteestä kohti friedmanilaista tarjonnan taloustiedettä.
Hyvinvointipalveluiden alasajo johtaa siihen, että syntyy kokonainen ammatinvaihtajien koulukunta. Heille ei kuitenkaan ole enää tarjolla aikuiskoulutustukea, sillä sen hallitus lakkauttaa tässä kuussa.
Kuvioon sopii loogisesti myös kattava ja "läpileikkaava" kansalaisten tuista leikkaaminen alkaen ansiosidonnaisesta työttömyyspäivärahasta aina asumistukiin asti, ja kaikkeen siltä väliltä.
Orpon hallitus on ajamassa kulttuuri- ja taidealaa ja kansalaisyhteiskuntaa järjestöineen Brooksin elokuvan visioimaan suuntaan. Rauhanjärjestöjen tuki lopetetaan kokonaan ensi vuonna, sote-ja kehy-järjestöiltä leikataan yli miljardi. On selvää, että palvelut vähenevät ja henkilöstöä irtisanotaan.
Kansalaisyhteiskunnan vapaus kaventuu, koska järjestöt eivät voi aktiivisesti artikuloida julkiseen keskusteluun vaihtoehtoisia näkökulmia. Varmaa on myös, että leikkaukset kohdistuvat jo entisestään erittäin ahtaalle ajettuihin vapaisiin toimittajiin ja muihin monialaisiin itsensä työllistäjiin.
Brooksin satiiri on purevaa ja osuvaa. Broadway-tuottajan huoneessa paitsi pelehditään mesenaattien kanssa, myös suunnitellaan erilaisia kepulikonsteja elokuvien rahoittamiseksi tai ihan vain itsensä viihdyttämiseksi.
Neuroottisten henkilöiden tähdittämä komedia naurattaa, mutta sisältää myös vakavan ennakkovaroituksen. Meidän kaikkien kannattaa jo varautua kehittämään omaa "osaamispotentiaaliamme" ammattimaisten komediantekijöiden suuntaan.
Narrille ne kukkaron nyöritkin tunnetusti helpommin heltiävät.
Rita Dahl
Kirjoittaja on toimittaja-kirjailija
