"Onko pääministeri Orpo edes tavannut yhtäkään näistä ihmisistä, joiden arjen peruspalikoista hänen hallituksensa leikkaa?"

 Me olemme nyt vuoden aikana nähneet, miten hallitukselle ei tee tiukkaa jättää ihmisiä jälkeen. Suomalainen arvo siitä, että kaikki pyrittäisiin pitämään pienessä maassa mukana, on kadonnut. Tilalla on kehitys, joka ottaa askeleita taaksepäin. Kehitys, jonka äärellä pitää olla hereillä.

Kun tietyt tahot yrittävät lietsoa, harhauttaa ja hämmentää itse kulttuurisodiksi nimeämillään mutapaneilla esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, on meidän vihreiden pidettävä katse kokonaisuudessa. On katsottava, mitä tapahtuu perustuslakivaliokunnassa – miten virkanimitykset hoidetaan. On kiinnitettävä huomiota kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytysten kapeuttamiseen ja median sekä tutkijayhteisön kritisointiin ministeritasolta. On kuunneltava tarkasti, miten vihapuhetta normalisoidaan ja ihmisryhmien vastakkainasettelua siedetään hallitusyhteistyön nimissä.  

Se, miten nykymuotoista Suomea nakerretaan,  ei ole sattumaa. Katsokaa vaikka kansainvälistä kehitystä. Me näemme nyt muutosta kohti sellaista yhteiskuntaa, johon me emme halua Suomea vietävän.

Eräs nuorisotyöntekijä kirjoitti minulle jonkin aikaa sitten sosiaalisessa mediassa: “Tämänhetkinen korkein valtiovalta murentaa oikeastaan kaikkea, mistä minä olen suomalaisena ollut ylpeä.”

Se, miten tätä maata Orpon hallituksen toimesta johdetaan, näyttää lähinnä sekavalta tai huonosti käsikirjoitetulta sketsiltä. Sekoilun edessä ei kuitenkaan saa hämääntyä, sillä hallituksen toiminnassa ei ole kyse viihteestä vaan vallasta. Hallituksella on valta päättää meidän suomalaisten asioista, ja niillä päätöksillä, joita tämä hallitus tekee, on hyvin vakavia seurauksia. 

Olin viime keväänä kävelemässä kotiin yhdestä eurovaalipaneelista, kun sain puhelimeeni viestin eräältä nuorelta, joka kertoi jääneensä kodittomaksi. Lähettäjä oli yksi heistä, joita kohtasin lastensuojelussa työskennellessäni. Yksi heistä, joiden elämää vain harva poliitikko kykenee edes kuvittelemaan.

Kun näin tuon nykyisellään jo nuoren aikuisen istuvan siellä katukivetyksellä koiraa silitellen, kitarakotelo ja muutama laukku vierellään, mietin, miten me emme onnistu yhteiskuntana auttamaan ajoissa vaan epäonnistumme yhä edelleen.

Nuori tuli halaamaan ja totesi: ”Sori, kun häiritsin. Tiedän, että sulla on kiire ja tärkeämpääkin tekemistä, mutta ei ollut ketään muuta, kenelle soittaa.”

Ei ole tärkeämpää tekemistä kuin pitää huolta. Yhdessä me muodostamme tämän maan ja sillä, miten vieruskaveri voi, on vaikutusta aina myös omaan elämään. Halusi tai ei, niin yhteiskunta toimii.

Meidän pitää haastaa hallitusta siitä, onko heillä mitään käsitystä suomalaisten arjesta. Onko pääministeri Orpo edes tavannut yhtäkään näistä ihmisistä, joiden arjen peruspalikoista hänen hallituksensa leikkaa?

Minä olen. Olen tavannut työssäni koulussa, lastensuojelussa ja vanhainkodissa ihmisiä, joille elämä on ollut vaikeaa. Siellä kentällä oppii nöyräksi sen suhteen, että kukaan ei valitse kaikkia vastoinkäymisiä, joita elämä eteen tuo. Siellä oppii, etteivät ihmiset ole lukuja taulukoissa, vaan heillä on kasvot ja elämäntarinat.

Mietin aina, kun hallitus höpöttää ahkeruudesta ja ahkerista ihmisistä, että pitääkö hallitus minua esimerkiksi laiskana. Fakta on, että jos en olisi päässyt kansalaisten luottamuksella eduskuntaan, olisin hometalon velkojen kanssa kipuileva, lähisuhdeväkivaltaa kokenut sote-alalla työskentelevä yksinhuoltaja – ja monen hallituksen tekemän leikkauksen kohde.

En pysty käsittämään, miten hallitus kuvittelee kääntävänsä Suomen suunnan mihinkään parempaan vetämällä maton niiden ihmisten jalkojen alta, joille elämä on jo ollut pelkkää selviytymistä.