Vanheneminen on itsensä tuntemista ja ymmärtämistä

On monenlaisia askelmia, jotka vievät kohti vanhuuden kokemuksen syvenemistä. Se mikä jatkuu aina vaan, on itsensä tuntemisen ja oman elämän ymmärtämisen laajeneminen, kirjoittaa Marjaliisa Havio.

3.12.2020 | Puheenvuoro

Kuva: danymages / Vecteezy

Moni eri-ikäinen on sanonut minulle, että vanhenemisen kokemuksesta puhutaan liian vähän. Minäkin ajattelen niin.

Olen miettinyt mistä se mahtaa johtua, jos niin on?

Pohdintani on johtanut ajatukseen, että vanheneminen hävettää.  Monet vanhenemisen piirteet voivat tuntua hävettäviltä.

Vanheneminen tuntuu oikeastaan pääasiassa kehon heikentymisenä, entisen vahvuuden ja esteettisyyden vähenemisenä. Olen huomannut, että olen ollut kiintynyt n. 30-vuotiaan ruumiinkuvaani.

Jos sattuu jokin tapaturma, niinkuin minulle kävi, sen seuraamukset voivat heikentää entisestään kehon kykyä vastustaa kaikenlaisia vaanivia tauteja. Samoin heikkenee käsitys omasta kehosta terveenä ja toimivana.

Mieli ja keho eivät ”vanhene” samassa tahdissa. Keho heikkenee, mutta ajatuksissa kaikki on tässä hetkessä, lapsuus, nuoruus, aikuisuus, elämä. Eikä mielellä ole ikää.

Usein jossain sosiaalisessa tilanteessa pysähdyn ja tajuan, että nyt nämä ihmiset näkevät minussa isoäidin, vanhan naisen, mummun… eivät sitä miltä minusta sillä hetkellä tuntuu, vain enemmän elämää kokeneelta aikuiselta naiselta. Sitten saatan mainita jotain iästäni, viittaan itseeni ”mummuna”, etten vain vaikuttaisi siltä että yritän olla olevinani mitään muuta, kuin miltä näytän.

Sitten ovat ne askelmat!

On monenlaisia askelmia, jotka johtavat vanhuuden kokemuksen syvenemiseen. Hetki, jolloin toisen silmistä näkee, että hän kokee minut vanhaksi, toiseksi, jotenkin ei ihan täysin uskottavaksi.

Tilanne, jossa kehon jokin osa tuntuu pettävän. Kivun kokemukset arkielämän keskellä. Tilanne, jossa kaikki muut ovat paljon nuorempia, kuin itse on, ja sen kokee jostain syystä voimakkaana ulkopuolella olemisena.

Se, kun lapsenlapsi on siirtynyt elämässään sellaiseen autonomian vaiheeseen, johon ei isovanhempana saa yhteyttä. Kun kulkeminen hidastuu. Kun tasapaino horjahtaa.

Mutta se mikä tuntuu jatkuvan aina vain, on itsensä tuntemisen ja oman elämän ymmärtämisen laajeneminen.

Muistuu mieleeni taannoinen vallalla ollut ajattelu, jonka mukaan vanhenevaa ihmistä ei kannata yrittää auttaa psykoterapian keinoin. Minultakin evättiin Kelan kuntoutustuki psykoterapiaan, kun viisikymppisenä uuvuin ja masennuin: ”tutkitusti viisikymppisiä ei kannata enää hoitaa, työkyvyttömyyseläkkeelle vain!”

(Hankin lääkäripsykoanalyytikon, ja sain psykoterapiaani silloisen lääkärinkäyntikorvauksen, ja jatkoin yliopisto-opintojani, suoritin ylemmän korkeakoulututkinnon ja tein uuden työuran.) Mihin tahansa ikäraja onkaan kulloinkin asetettu, se on ollut ”fake news”.

Joka päivä voin kokea jotain, mikä valaisee jonkin hämärään jääneen näkökulman omasta elämästä ja kehityskuluista sen varrella. Televisiosarja ”Tyttö joka huusi sutta” (YLE Areena, 2020) oli yksi tällainen kokemus.

Tytön huikea näyttelijä kuvaa loistavasti ahdistuneen kasvavan lapsen elämää ja olemusta. Tunnistin roolityöstä jotakin omasta lapsuuden ahdistuksesta.

Ei, ei meillä ollut aivan sellaista, kuin elokuvassa, mutta ahdistus siitä mitä seuraavaksi tapahtuu oli tuttua. Tytön käsien hermostuneet liikkeet, kummallinen hiljaisuus ja ongelmista puhumattomuuden kulttuuri perheessä.

En tiedostanut lapsuuteni ahdistusta nyt ensimmäistä kertaa, mutta jokin elokuvan tunnelmissa vei siinäkin uudelle tasolle, askelman syvemmälle.

Uskon, että moni on voinut kokea vastaavaa ahdistusta elämässään. Varsinkin silloin, kun perheessä on ollut alkoholinkäytön käsittelemättömiä ongelmia.

Miksi tämä merkitsee mitään? Siksi, että saan aina vain, vanhetessani, uusia vastauksia siihen miksi olen tehnyt ratkaisujani, valintojani, ja miksi elämäni on ollut sellaista, kuin se on ollut.

Vanhetessa huomaan yhä syvemmin, miten yksin olemisen tarpeeni on ollut suuri aina nuoruudesta asti. Mutta sen sijaan, että olisin tutustunut itseeni ja opetellut yksin olemista, olenkin elämässäni hakeutunut ihmisten pariin ja maailmalle. Elämäni on täyttynyt näin monien muiden tarinoilla, sensijaan, että olisin tutustunut itseeni ja tiedostanut omaani.

Ei taaskaan niin, etten olisi aikuisena ryhtynyt kädet savessa itsetuntemukseni kasvattamiseen, käynyt psykoterapiassa ja etsinyt monelta taholta tietä itseeni, pitkiä aikoja elämässäni. Mutta yhä riittää valolla töitä kohdistua hämäriin ja pimeisiin nurkkiini.

Niin siis vanhenemisesta… mieli syvenee, rauhoittuu. Koen tulevani yhä enemmän omaksi itsekseni. Minä pidän sitä tärkeänä.

Ja sitten joskus mietin, että monet ihmiset tuntuvat selviävän minua paremmin maailman haltuunotosta, tekemisestä ja luomisesta. Minun elämäni nyt vain on monista syistä mielen arkeologiaan taipuvaista, olemiseni syventämistä ja elämän ymmärtämisen tutkimista.

Uskon, että yksilön ”tapaus” on omalla tavallaan universaali. Yritän laajentaa itseymmärrystäni maailman ymmärtämiseen… ja mitä sitten?

Jatkan elämääni, antaudun kohtaamisiin, yritän hyväksyä rajoitteeni, ja kerron joskus jotain elämästä, jos joku haluaa kuunnella. Enkä suostu kärsimään tai suremaan kohtaloani. Täytän paikkani niin kauan kuin elämä jatkuu…

Marjaliisa Havio

Kirjoittaja on eläkkeellä elelevä elämässä riittävästi kokenut ihminen

3.12.2020 20:02

0 kommenttia