Leikitäänkö palikoilla?

Suomen puoluekenttä on jäykkä, mutta kannattaja- ja kannatusprofiilit muuttuvat nopeasti. Seuraavat eduskuntavaalit voivat olla blokkivaalit, ja jakolinjat ovat näkyvillä; vasemmistohenkinen liberaaliblokki ja sinimusta konservatiiviblokki. Kuninkaantekijänä tässä on keskusta, joka pystyy solahtamaan kumpaan tahansa porukkaan, kirjoittaa Tuomas Saloniemi.
Kuva: Verde

Puoluekenttä Suomessa on aivan merkittävän staattinen.

Jos tarkastelusta pudotetaan eduskuntapuolueista kesken kauden irtautuneet erikoismiesten (ja ne ovat aina miehiä) joukkueet, viimeksi vaaleilla valituksi on tullut nykyisten puolueiden ja Liike Nytin lisäksi ainoastaan Risto Kuisman Remonttiryhmä vuonna 1999.

Viimeisen 30 vuoden aikana ainoastaan Liike Nyt on onnistunut vakiinnuttamaan asemaansa yli yhden kauden tähdenlennoksi. Nykyisistä eduskuntapuolueista laskentatavasta riippuen uusin on vihreät – jos perussuomalaiset nähdään SMP:n jatkajiksi.

En oikein tiedä mitä tästä pitäisi ajatella.

Yhtäältä tämä tietysti kertoo kansanedustuslaitoksen vakaudesta ja pysyvyydestä. On toki hyvä, jos ihmisten poliittiset tarpeet ja ambitiot purkautuvat tätä kautta, ja jos tarvetta ja kysyntää ei ole, niin kuplivasta jännittävästä pienpuoluekentästä ei nouse uusia yrittäjiä eduskuntaan.

Enemmän tämä kuitenkin kertonee siitä, että koko kone on rakennettu vanhojen puolueiden ehdoilla.

Puolueen perustaminen tyhjästä on lähes mahdotonta. Mutta jos puoluetta ei voi perustaa, niin sellaisen voi aina kuitenkin ottaa. Perussuomalaiset ovat tästä hyvä esimerkki.

Timo Soinin slogan-SMP siivottiin historian alaviitteeksi, ja perussuomalaiset on nykyään Suomen oikeistolaisin puolue. Puolueen kannattajaprofiili on muuttunut muutamassa vuodessa lähes tyystin.

Näin nopea muodonmuutos on aiheuttanut suomalaisessa poliittisessa kentässä reilusti laineita – perinteisesti ainoa oikeistopuolue kokoomus joutuu keksimään itsensä uudestaan, kun sen oikealle puolelle onkin tullut uusi puolue. Aiemmin löyhänä liittona toiminut kokoomus on huoletta voinut mennä politiikassaan miten vasemmalle tahansa, koska mihin oikeistolaisemmat kannattajat menisivät?

Nyt tämä ei ole enää mahdollista. Tilanne on kokoomukselle hankala, mutta aatteellisesti puhdistava. Puolueen täytyisi löytää ytimensä uudestaan.

Jäykkä puoluekenttä yhdistettynä nopeisiin kannattaja- ja kannatusprofiilien muutoksiin aiheuttaa sen, että tällä hetkellä Suomessa kurssi on kohti blokkivaaleja 2023. Eduskunnan jakolinjat ovat jo nyt näkyvillä: Vasemmistohenkinen liberaaliblokki ja sinimusta konservatiiviblokki.

Kuninkaantekijänä tässä on keskusta, joka pystyy solahtamaan kumpaan tahansa porukkaan. Tämä tarkoittaa myös että keskustalle poliittisella kannatuksella ei ole enää merkitystä. Puolue pystyisi vaa’ankieliasemastaan ulosmittaamaan kummasta tahansa blokista kaiken minkä se haluaa.

Olisiko tämä sitten huono asia? Riippuu täysin näkökulmasta ja totetutuksesta. Itse ajattelen että tässä tilanteessa äänestäjän asema on huono.

Blokkipolitiikka on käytännössä kaksipuoluejärjestelmä joka myrkyttää pikkuhiljaa koko yhteiskunnan ympärillään.

Äänestettävien vaihtoehtojen määrä tietysti kapenee, ja mikäli blokit julkaisevat omia vaaliohjelmiaan, niiden valmistelu siirtyy puoluetasolta vielä kauemmas tavallisesta ihmisestä. Toisaalta ei äänestäjä nytkään ole päässyt Säätytalolle hallitusohjelmaa kirjoittamaan.

Suomessa on eletty niin monta vuosikymmentä enemmistöhallitusten kanssa, että pelkkä idea blokki- tai vielä vähemmän vähemmistöhallituksesta kuulostaa oudolta. Mutta eivät nämä mitenkään poikkeuksia ole edes muissa pohjoismaissa.

Äänestäjän kuluttajansuojaa ajatellen vähemmistöhallitus olisi kiinnostava vaihtoehto. Se joutuisi jokaiselle päätökselleen hakemaan koko eduskunnan tuen kysymys kerrallaan. Tämä toki edellyttäisi, että esimerkiksi avustajien määrä nostettaisiin useampikertaiseksi ja koko koneesta tulisi jähmeämpi.

Tämä kehitys voi olla jo nyt vääjäämätön, mutta mitä pitäisi muuttaa, että pääsisimme kekkosenhajuiseen enemmistöhallitukseen edes vielä kerran? Vastaus piilee ehkä vähän yllättäen kokoomuksessa. Sekä SDP että vihreät ovat moneen kertaan ilmaisseet selkeästi, että yhteistyö kokoomuksen kanssa ei tule kysymykseen.

Oppositiossa kokoomus luonnollisesti tekee yhteistyötä perussuomalaisten kanssa ja kyllä se hallitukseen haluaa siinä missä muutkin puolueet.

Jos nykyiset hallituspuolueet jo ennalta epäävät yhteistyön kokomuksen kanssa jo ennen vaaleja, ei tarvitse ihmetellä että se lämmittelee hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa.

Tulevat kuntavaalit ovat perussuomalaisille monella tapaa näytön paikka. Puolue ei ole aiemmin menestynyt kuntavaaleissa mainittavan hyvin, ja sen kuntaorganisaatio on ollut huomattavasti ohuempi kuin pidempään toimineilla puolueilla

Perussuomalaiset ovat kuitenkin nyt täysin eri puolue kuin 2017. Jos perussuomalaiset onnistuvat nappiin kuntavaaleissa, on tie blokkivaaleihin lähes vääjäämätön.

Tuomas Saloniemi

Kirjoittaja on enemmistömies

19.2.2021 20:20

1 Kommentti

  1. Blokkipolitiikkaa kumpuaa poliittisesta kulttuurista. Se ei ole minkään yhden puolueen asia, vaan yleinen ajattelumalli koko järjestelmässä. Yhdyn kirjoittajan kanssa siinä, että Ruotsin tyylinen blokkiintuminen on huono ajatus ja myrkkyä moniääniselle kansalaisyhteiskunnalle. Eikä se ole naapurissammekaan kovin hyvin toiminut: ruotsidemokraattien tulo poliittiselle kartalle sai blokit sekaisin ja johti pari vuotta sitten äärimmäisen vaikeisiin hallitusneuvotteiluihin. Jatkossa samanlaisia ongelmia on odotettavissa lisää.

    Mutta siis ei se ole kokoomuksesta kiinni. Suomen poliittisen järjestelmän vahvuus on, että jokainen isompi puolue pystyy hallitusyhteistyöhön kaikkien muiden kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että puolueet nielevät ylpeytensä ja menevät hallitukseen vaikka eivät saisi kaikkia teemojaan hallitusohjelmaan. Riittää, että tärkeimmät asiat ovat siellä. Parhaiten blokkipolitiikkaa voi välttää myöntämällä julkisesti että kaikkia vaaliohjelmien kohtia ei ole tarkoituskaan edistää, ja tehdä äänestäjille selväksi mitkä asiat ovat niitä mistä ei jousteta, ja mitkä ovat “nice to have”. Vähemmän poliittista teatteria ja enemmän rehellisyyttä, myös puolueiden sisällä.

    Ainoa puolue joka tuntuu haluavan olla oppositiossa on kepu, joka on perinteisesti ollut joko pääministeripuolue tai sitten ei hallituksessa lainkaan. Nytkin se on mukana lähinnä siksi että sai hallitusohjelmaan kokoonsa nähden saneltua todella paljon omia vaatimuksiaan, ja koska kokoomus pelasi hallitusneuvotteluissa itsensä ulos huonolla taktiikalla. Silti kepu kipuilee jatkuvasti julkisuudessa vihervasemmistolaisen hallituksen kanssa; näin siksi koska sillä on maakunnissa tuhansia paikallispoliitikkoja jotka pelkäävät enemmän omien luottamustoimiensa puolesta kuin siitä onko kepu mukana hallituksessa vai ei.

    Myös vihreät voisi kokonsa puolesta ihan hyvin olla “kuninkaantekijä” oikeiston ja vasemmiston välillä. Se vain edellyttäisi sitä että ympäristö asetettaisiin etusijalle ja puolue olisi valmis menemään niin oikeisto- kuin vasemmistohallitukseenkin.

Lähetä kommentti