Lapin luonnonvarat ovat edelleen kauppatavaraa eikä toisinajattelijoita suvaita

Euroopan suurin lohijoki uhrattiin 1940-luvulla teollisuuden tarpeisiin, eikä kunnollisia kalateitä ole vieläkään saatu Kemijoelle. Nyt on Lapin vallannut yksisilmäinen biobuumi ja Pohjois-Suomen luonnonvarojen hyväksikäyttö jatkuu. Vaelluskalat, suot ja vanhat metsät joutavat menemään energiantuotannon, kaivostoiminnan ja biotalouden tieltä, kirjoittaa Kari Alaniska.

5.5.2021 | Analyysi

Lappia on kohdannut biobuumi, eikä toisinajattelijoiden ääntä ole juuri kuulunut. Toiminta muistuttaa vuosikymmenten takaista Urho Kaleva Kekkosen aikaa.  Pitäisikö biotalouden nousuun suhtautua mahdollisuutena vai peräti uhkana?

Metsävarantojen loputtomaan riittävyyteen uskotaan niin Kemijärvellä kuin Kemissäkin. Kemin uuden sellutehtaan – korjaan biotuotelaitoksen – vaatimista jättimäisistä lisähakkuista huolimatta puun vakuutetaan riittävän. Varmaan riittävätkin, mikäli tavoitteena ovat tasaikäiset, monotoniset puupellot, mitkä avohakataan yhä nuorempina.

Lisäksi tuotteen alhainen jalostusaste saa miettimään, kannattaako lappilaista puuta kuskata Kiinaan asti vessapaperin raaka-aineen muodossa.

Ahkeran soiden ojittamisen johdosta metsäpinta-ala on Suomessa kasvanut vuosien saatossa, mutta erityisesti vanhojen metsien määrä on laskenut jyrkästi. Tilalla on huolella hoidettuja talousmetsiä, joita ei voi metsiksi oikein edes kutsua.

Kemijoen valjastamisen historia osoittaa suunnitelmien, päätöksenteon, markkinoinnin ja todellisuuden suhteen. Vesistöstä piti kalanviljelyn voimalla muodostua todellinen kala-aitta. Vain heikkouskoisia ajatus saattoi hieman hirvittää.

Myös Vuotoksen allasta on perusteltu monin tavoin jo 1950-luvulta lähtien. 2000-luvulla sitä on haikailtu tuulivoiman säätövoimaksi. Hanketta on markkinoitu rantatonteilla ja istutuskaloja kuhisevalla upouudella järvellä. Nyt Lapin liitto edistää hanketta edelleen tulvasuojelun nimissä.

Samaa henkeä on nyt ilmassa Kemijoki Oy:n sinnikkäästi ajaman Sierilän voimalaitoksen suhteen. Sen toteutuminen vaikeuttaisi lohen palauttamiseen varsinkin ylisen Kemijoen osalta.

Kemijoen lohen menetystä ei edelleenkään saisi arvostella. Poliitikoilla ja yhtiöillä ei ole ollut motivaatiota korvata vahinkoa oikeudenmukaisella tavalla, vaikka muodollisesti prosessi on hoidettu laillisesti.

Kaivosteollisuuden lupaukset

Kolarissa puuhataan kaivosta Hannukaiseen, Sodankylässä Viiankiaavalle ja samasta on haaveiltu kauan myös Savukosken Soklissa. Ranualla on vaiheessa Suhanko, jonka jätevedet aiotaan laskea 41 km pitkää putkea myöten Kemijokeen.  Tämä hankkeen takana olevan yhtiön mielestä se olisi jopa voitu tehdä ilman YVA-selvitystä!

Talvivaaran eli Terrafamen kautta on opittu paljon julkisuuden hallinnasta. Hanke luvataan toteuttaa parasta mahdollista tekniikkaa käyttäen, luontoa kunnioittaen, kestävää kehitystä noudattaen ja ilmastonmuutoksen torjumista paikallista työvoimaa hyödyntäen. Edelleen yhteiskunta- ja yritysvastuut ovat mainitut. Siinä taikasanat, joiden avulla yritykset pyrkivät kirkastamaan toimenkuvaansa ja saamaan sille laajempaa sosiaalista hyväksyntää.

Vastustajat leimataan viherpiipertäjiksi, jotka ilkeyttään haluavat tehdä Lapista pelkän reservaatin.

Suomessa puhutaan luonnonvarojen kestävän käytön korostamisen lisäksi terveestä luontosuhteestamme. Tämän seurauksena maassamme on toteutettu mm. massiivisia ojituksia, avohakkuita ja vesirakentamista, jotka ovat ympäristön kannalta olleet katastrofaalisia. Kemijoen karu kohtalo on tästä hyytävä esimerkki.

Edelleen julkisuudessa korostetaan voimakkaasti vesirakentamisen etuja, kun haittoja yhä yleisesti vähätellään. Sama näkökulma paistaa myös tehometsätaloudessa.

Kansainväliset öljy-yhtiöt ovat käyttäneet suuria summia kiistääkseen ilmastonmuutoksen. Ensimmäiset öljy-yhtiöiden selvitykset ilmaston lämpenemisen vaaroista saatiin jo 50 vuotta sitten, mutta tiedot pimitettiin ja öljy-yhtiöt loivat toista todellisuutta vielä pitkälle 2000-luvulle.

Lapin Kansassa puolestaan oltiin tuohtuneita sen johdosta, että Metsähallitus oli harkinnut metsästyksen rajoittamista kansallispuistoissa viime syksynä tapahtuneen kuolemantapauksen johdosta. Pääkirjoituksessa ei tosin ole laajemmin tuotu julki, että tämä koskisi esimerkiksi UKK-puistossa alle 1 % pinta-alasta. Pikemminkin luotiin mielikuvaa, että kyseessä on etelän vihreiden uusi metku, jolla paikallisten oikeuksia pyritään taas polkemaan.

Pitkään alueen median uutisointia seuranneena voin vakuuttaa, että pohjoisen luonnon suojelu ei ole tuonut näin nopeaa ja pontevaa reagointia. Kalatiekysymyksessä suhtautuminen on ollut jopa päinvastainen. Edelleen teollisuuden sekä voimayhtiöiden näkemykset ovat saaneet hyvin palstatilaa ja varsin myönteisissä merkeissä.

Kemijoki Oy:n vaalimaa ”yhteistyötä” ja kalatieinnovaatiota eli kalasydäntä voi puolestaan hyvällä syyllä pitää öljy-yhtiöiden esimerkin mukaisena harhautuksena, jolla pelataan aikaa. Samalla hiljalleen kasvavan paineen johdosta osoitetaan, että jotain ympäristön kannalta myönteistäkin on tekeillä – mielellään veronmaksajien kustannuksella.

Edelleen jyrkän kiistämisen sijaan pyritään nyt vaihtoehtoisilla totuuksilla kyseenalaistamaan tieteellisiä tutkimuksia ja luomaan epätietoisuutta, minkä tavoitteena on muokata mielialoja itselle suotuisammiksi.

Etelän kotkotuksia

Pohjois-Suomessa varmin tapa tyrmätä jokin uudistus on kytkeä siihen etelästä ohjattu päätöksenteko ja varsinkin suojelutoimenpiteet. Olipa sitten kyseessä paikallisten vanhoihin nautintoihin puuttuminen, lisääntyvät metsähakkuut, kaivokset tai vesivoima.

Osa harrastajista vastustaa metsästykseen ja kalastukseen liittyviä rajoituksia varsinkin, jos ne sattuvat koskemaan itseä. Ilmeisesti kaikki eivät kykene hahmottamaan, miksi kieltoja on ylipäänsä asetettu. Lähes poikkeuksetta taustalta löytyy ihmisen toiminnan aiheuttama seuraus, jonka vuoksi rajoituksiin on päädytty – kuten jonkun lajin uhkaava sukupuutto tai ääritapauksena metsästäjän ulkoilureitillä ampuma maastopyöräilijä.

Yleisellä tasolla ei ole myöskään eduksi, että kansalaisten enemmistö on ympäristökysymyksiin liittyen suurelta osin passiivinen. Harvaa loppujen lopuksi kiinnostaa kaukaisen Lapin metsien kohtalo tai Kemijoen ikuiselta tuntuva kalatiettömyys.

Teollisuuden edustajat saavat näin helpommin viestinsä kuuluviin ja samalla se antaa heille etulyöntiaseman omaa strategiaansa suunniteltaessa. Lisäksi yhtiöiden korostama ympäristö- ja yhteiskuntavastuu pyrkii jatkuvasti tasoittamaan tietä uusille kaivoksille, vesivoimalle ja avohakkuille, joita tehdään puhtaasti taloudellisessa mielessä.

Ilmastonmuutoksen torjunnan kanssa niillä ei juurikaan ole tekemistä: yrityksiä perustetaan tekemään mahdollisimman suurta voittoa. Mutta pientä toivoakin on ilmassa kuten vaikkapa jyväskyläläisen Spinnova, joka jalostaa puuta tekstiiliksi.

Kalatiet, istutukset ja rajoitukset

Mitä Lapissa pitäisi sitten tehdä? Esimerkiksi Sallan kansallispuistohanke on askel oikeaan suuntaan ja siinä pyritään lisäämään alueen vetovoimaa luontoarvoja vaalimalla.

Samalla perusteella pitäisi Kemijoen vesistöalue palauttaa vaelluskaloille sopivaksi. Ensisijaista olisi tehdä lohien eikä voimalaitosten kannalta optimaaliset kalatiet ja jyvittää kustannukset aina haitan aiheuttajille.

Toimivia ratkaisuja kyllä löytyy, mutta poliittista tahtoa ei ole ilmennyt.

Pelkät kalatiet eivät asiaa auta, vaan tukitoimina tarvittaisiin istutuksia ja ylisiirtoja, joilla uusi kalakanta saataisiin luotua. Myös kalastusrajoituksia merellä ja varsinkin Kemijoen terminaalialueella tarvittaisiin välttämättä, sillä hyvilläkään nousuväylillä ei tee mitään, jos niihin ei ole tulijoita. Tämä palvelisi koko Itämeren lohipopulaatiota.

Näkemykseni voi vaikuttaa radikaalilta tai jopa provosoivalta. En kuitenkaan vaadi teollisen toiminnan alasajoa tai vaikkapa hakkuiden lopettamista, vaan pikemminkin käsittelytapojen muutosta.

Metsänhoidossa tämä tarkoittaisi jatkuvan kasvatuksen käyttöä etenkin edes etäisesti vanhoja metsiä muistuttavilla alueilla. Ainakin valtion hallinnoimilla alueilla tämä tulisi toteuttaa nopeasti. Se palvelisi porotaloutta, luontomatkailua, tuottaisi korkeampilaatuista puuta ja ennen muuta toteuttaisi käytännössä monimuotoisuuden vaalimista.

En siis kannata uutta vesivoimaa, Jäämeren junarataa enkä lisääntyviä avohakkuita. Suhtaudun hyvin kriittisesti myös kaivossuunnitelmiin jo niiden sijainnin kannalta.

Vaikka kuinka muuta vakuutellaan, niin vaikkapa Hannukaisen mahdolliset päästöt Tornio-Muonionjokeen saavat suorastaan kylmät väreet valumaan selkää pitkin.

Nyt jos koskaan kannattaa miettiä UKK:n tunnetuksi tekemää fraasia ”onko maallamme malttia vaurastua.” Nimittäin siten, että mikä tämän edistyksen hinta on luonnon kannalta lopulta ollut?

Kari Alaniska

Kirjoittaja on filosofian tohtori

5.5.2021 12:56

0 kommenttia

Lähetä kommentti