"Viimeinen siirto" kuvaa ympäristöliikettä, jossa on ekolokero jokaiselle aktivismin lajille

Kuva: Leena Brandt

Hannu Tuominen

Tämän kirja-arvostelun aloittamista kartellessani kävin erään ympäristöaktiivin kanssa pienen keskustelun pääkaupungin liito-oravista. Lienemme suurin piirtein samaa mieltä, mutta sivullinen voisi luulla meidän olleen ilmiriidassa. Tämä pieni yksityiskohta piirsi puolivahingossa esiin yhden ympäristöliikkeiden ikiaikaisista ongelmista. Siitä tuonnempana lisää.Teemu Vaarakallion ”Viimeinen siirto” on kunniakas yritys kuvata suomalaisen ympäristöliikkeen nykytila. Hän on saanutkin monta ympäristöliikkeissä toimivaa aktiivia istahtamaan näppäimistön ääreen ja kirjoittamaan 2020-luvun ympäristöliikkeistä. Kokonaisuus jää hiukan hajanaiseksi, mutta onnistuu tuomaan hyvinkin erilaisia näkökulmia samojen kansien väliin. Kirja on hiukan niin kuin paperille painettu webinaari, jossa jää kaipaamaan kasvokkain olemista ja aitoa osallistujien välistä dialogia.

Leo Stranius, Sini Harkki ja tutkijat Teppo Eskelinen ja Sanna Ryynänen avaavat ensimmäisen kokonaisuuden, jossa katsotaan uusien ympäristöliikkeiden suhdetta vakiintuneisiin toimijoihin. Leo Stranius pohdiskelee hyvin tutulla tavalla sitä, miten puolueessa toimimalla voi edistää ympäristötavoitteita ja miten sen vaatimat kompromissit toisaalta rajoittavat ja ahdistavatkin. Miten pystyy yhtaikaa olemaan tinkimätön maapallon pelastaja ja neuvotteleva kuntapolitiikan pelaaja?Sonja Nielsen, Maija Li Raudaskoski ja Tuulia Reponen esittelevät varsin kiinnostavalla tavalla Ilmastoveivi2019:n, koululaisten ilmastolakkojen ja Elokapinan syntyhistoriaa ja toteuttamista. Näissä kirjoituksissa tulee hyvin esiin se riipaiseva kontrasti, joka on kansalaisten joukkoliikkeiden valtavien osallistujamäärien ja kokopäiväisten aktiivien piskuisen määrän välillä. Niitä lukiessani muistan 1970-luvun Vietnam-liikkeen, joka kokosi mielenosoituksiin kymmeniä tuhansia suomalaisia, mutta toimi hämyisissä kellareissa ehkä parin tusinan tekijän voimin. Niin on ollut, niin on aina oleva: matalan hierarkian kansalaisliikkeissä toimijalla on yhä vakava vaara palaa loppuun, kun tekemistä ja pelastettavaa on sitä enemmän, mitä syvällisemmin siihen paneutuu.Viimeisessä osassa Amos Wallgren, Eleonoora Karttunen ja Toni Ruuska kukin näkökulmastaan pohdiskelevat erilaisia ideologisia suuntauksia ekoanarkismista syväekologisuuteen. Tässä tulee puolivahingossa esiin alussa mainitsemani ”liito-oravaongelma”: kun eri lähtökohdista tulevat tinkimättömät yhden asian ympäristöaktiivit toimivat yhdessä, joudutaan turhan helposti sovittamattomilta näyttäviin kiistoihin, joihin käytännön toiminta turhan helposti sammahtaa.Kirja olisi ansainnut hyvän kustannustoimittajan, joka olisi kovalla kädellä putsannut tiedeyhteisöjargonia, yhtenäistänyt puhetapaa ja selkokielistänyt ympäristöaktiivien sisäistä slangia. Erilaiset näkökulmat tuottavat kirjaan myös hiukan turhaa toistoa, kun loppujen lopuksi varsin pienen maan varsin vaatimattoman kokoista kansalaistoimintaa pohdiskellaan näkökulmasta jos toisestakin. Kyllä tähän kirjaan kannatti kuitenkin tarttua. Ilmastokriisi ja kuudes joukkosukupuutto saavat toiset meistä toimimaan suoran demokratian kansalaisliikkeissä, toiset vihreässä puolueorganisaatiossa, kolmannet jossakin muussa vakiintuneessa ympäristössä. Minä näen tämän kaiken parhaimmillaan ympäristöliikkeen ekosysteeminä, jossa jokaisen olisi tärkeää sekä löytää itselleen oikea paikka että ymmärtää muiden toimijoiden tapa hahmottaa maailma ja oma roolinsa sen pelastamisessa. Puoluetoimintaa vieroksuville suosittelen erityisesti Leo Straniuksen kirjoitusta – ja puolueessa viihtyville erityisesti Toni Ruuskan syväekologista ajattelua esittelevää lukua.Teemu Vaarakallio (Toim.): Viimeinen siirto. Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään. Kustantamo S&S, 2021.Kirjasta on verkkotapahtuma "Viimeinen siirto - suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään"  keskiviikkona 19.5. klo 17.