Varhaiskasvatuksen viheliäinen trilemma

Suomen varhaiskasvatuksessa yhdet hyvät tavoitteet vaikeuttavat toisten hyvien tavoitteiden toteuttamista. Muun muassa pätevyysvaatimusten tiukentamisen ja henkilöstöpulan myötä olemme tilanteessa, joka on viheliäinen trilemma, kirjoittaa Hannu Oskala.

2.11.2021 | Puheenvuoro

Varhaiskasvatukseen osallistumisella on erityisen merkittäviä vaikutuksia maahanmuuttajataustaisiin lapsiin. Kuva: Pixabay

Kuluvana vuonna on keskusteltu paljon varhaiskasvatuksesta. Sen laadusta, työolosuhteista ja kehittämisestä. Syytäkin on, viestit kentältä ovat karuja ja kertovat väsymisestä.

Samalla kuitenkin päättäjä on vaikean paikan edessä. Miten tämä ratkotaan, kun ongelmia tuntuu olevan vähän joka puolella? Kuka päättää, mitä päättää ja missä?

Tavoite on hyvä ja kaunis – kun siirrytään vanhempien työajan tenavaparkista kohti lapsen lähtökohdista lähtevää varhaiskasvatusta, normittamalla henkilöstön osaamista saadaan parempaa laatua.

Erityisen hankala tämän kysymyksen ratkaisu on siksi, että kyseessä ei ole vain suoraviivainen päätös, jossa koko suma saataisiin purettua korjaamalla yksi pullonkaula. Osittain viheliäisen ongelman perusluonteen mukaisesti osa ratkaisuista saattaa jopa pahentaa ongelmaa, vaikka tarkoitus olisi ollut päinvastainen.

Vuonna 2018 OAJ sai läpi pitkäaikaisen tavoitteensa ja varhaiskasvatuksen henkilöstön pätevyysvaatimuksia tiukennettiin. Siirtymäaikaa annettiin aina vuoteen 2030 saakka, mutta jatkossa aiempaa suuremman osan työntekijöistä tulee olla yliopistokoulutettuja. Tavoite on hyvä ja kaunis – kun siirrytään vanhempien työajan tenavaparkista kohti lapsen lähtökohdista lähtevää varhaiskasvatusta, normittamalla henkilöstön osaamista saadaan parempaa laatua.

Toisaalta vastaavasti tämä vähentää mahdollisten työllistettävien joukkoa, koska emme voi korkeakouluttaa kaikkia. (Tämä oli tietysti OAJ:n tavoitekin. Kun on vähemmän tarjontaa, hinta nousee.) Tämä kuitenkin iskee muun muassa maahanmuuttajataustaisiin, mahdollisesti muuten alalle työllistyviin naisiin.

Lopputulos on kokonaisuus, jossa kaikkien näiden hyvien tavoitteiden saavuttaminen yhtäaikaisesti on vaikeaa tai sanotaan suoraan, mahdotonta.

Samanaikaisesti kuitenkin pyrimme myös laajentamaan varhaiskasvatukseen osallistuvien lasten määrää. Tämäkin tavoite on hyvä – voidaan osoittaa, että varhaiskasvatukseen osallistuminen parantaa koulumenestystä ja sillä on erityisen merkittävä vaikutus muun muassa maahanmuuttajataustaisiin lapsiin.

Lisäksi moni haluaa yhä tiukemman mitoitusnormin opettajien määrälle, jälleen lisäten tarvetta rekrytä lisää henkilökuntaa alalla, joka kärsii jo valmiiksi henkilöstöpulasta. Hyvät tavoitteet tekevät muiden hyvien tavoitteiden saavuttamisesta vaikeampaa.

Eikä varhaiskasvatusta tietenkään järjestetä tyhjiössä. Samanaikaisesti toisessa päässä elämänmittaista matkaamme väestömme vanhenee Euroopan ennätysvauhtia ja Suomella on täysi työ pysyä nousevien hoiva- ja sote-kustannusten perässä. Ja lisää käsiä tarvitaan myös niihin hoivakoteihin.

Lopputulos on kokonaisuus, jossa kaikkien näiden hyvien tavoitteiden saavuttaminen yhtäaikaisesti on vaikeaa tai sanotaan suoraan, mahdotonta.

Tällaista ongelmaa kutsutaan usein trilemmaksi. Tilannetta voi kuvata kolmiolla, jonka kärjissä on hyviä tavoitteita, mutta saa valita vain kaksi.

Varhaiskasvatuksen trilemma kolmiomallina.

Haluatko hyvää nopeasti? Kallista.

Haluatko halvalla ja nopeasti? Et saa hyvää laatua.

Entä hyvää halvalla? Projekti tulee kestämään pitkään.

Varhaiskasvatuksessa on nyt vastaava ongelma. Emme voi saavuttaa kaikkia sinällään hyviä tavoitteita yhtäaikaisesti. Meiltä loppuu joko tekijät tai rahat kesken. Ja kolmen muuttujan sijaan meillä on niitä ehkä neljä tai viisi.

Minulla on aika selvä näkemys siitä, mitä pitäisi peruuttaa. Peruuttaisin vuonna 2018 tehdyt varhaiskasvatuksen henkilöstön pätevyysvaatimukset, kuten Suomen lastenhoitoalan liiton Eila Seppälä-Vessari totesi 2.11. HS:n mielipidekirjoituksessaan. Sosionomin koulutuksen tulisi riittää. Lopettaisin myös kaiken puheen normien tiukentamisesta. Aloittaisin puheen siitä, miten myös varhaiskasvatuksen henkilökuntaan pitää luottaa, kuten luotamme opettajiinkin.

Eduskunnan pitäisi keskittyä nostamaan kuntien valtionosuuksia kuntien vastuiden kasvun myötä. Toisen asteen ilmaisuuskin kipattiin osin kuntien harteille, mikä vaikeutti jälleen yhden piirun verran muiden hyvien tavoitteiden toteuttamista. Silloin meillä voisi olla riittävästi käsiä. Ja meillä voi olla varaa niihin käsiin. Mutta joka suuntaan emme voi kumartaa, ja se tekee tilanteestamme poliittisesti erityisen vaikean. En siteeraa tähän loppuun Paasikiveä.

Hannu Oskala
Kirjoittaja on entinen Helsingin vihreä kaupunginvaltuutettu ja kasvatus- ja koulutuslautakunnan jäsen.

2.11.2021 15:33

0 kommenttia

Lähetä kommentti