Kansallispuistoverkoston laajentaminen edistää suojelutavoitteita ja ihmisten hyvinvointia

Kansallispuistojen osalta viime vuosi oli tapahtumarikas niin puistoverkoston kehittämisen kuin kävijämäärien kannalta. Esimerkiksi Sallan kansallispuisto päätettiin perustaa, Rautavaaralla suunniteltiin Tiilikkajärven kansallispuiston laajennusta ja Kanta-Hämeessä Evon tiedekansallispuiston perustamisesta valmisteltiin alueellisen työryhmän esitys.

Viimeksi mainitun osalta haasteilta ei kuitenkaan vältytty, sillä Maa- ja metsätalousministeriö asetti loppuvuodesta uuden työryhmän kehittämään Evoa retkeilyalueena, mikä sallisi metsätaloustoiminnan jatkumisen alueella. Helsingin Sanomat uutisoikin marraskuussa 2021 alueen joutuneen poliittiseksi pelinappulaksi. Eri tahojen intressejä Evon suhteen kuvannee hyvin se, että alueella pyrittiin toteuttamaan hakkuita myös kesken kansallispuiston valmisteluprosessin. Tulevaisuus näyttää miten kyseisen hankkeen käy.

Luonnoltaan arvokkaiden alueiden nakertamisen sijaan valtiolta tarvittaisiin nyt laajoja ja nopeita toimia suojelualueverkoston kattavuuden ja kytkeytyneisyyden kasvattamiseksi.

Selkänojaa uusille kansallispuistohankkeille ja vanhojen laajennuksille tuo joka tapauksessa nykyinen hallitusohjelma. Sen mukaan kansallispuistoverkostoa laajennetaan ja luontomatkailun harjoittamisen edellytyksiä parannetaan eri puolella Suomea.

Näihin tavoitteisiin sekä Evon tiedekansallispuiston perustaminen että Tiilikkajärven kansallispuiston laajennus istuisivat omasta mielestäni mainiosti. Myös Pirkanmaalla Seitsemisen ja Helvetinjärvien kansallispuistojen yhdistämisestä tehty laajennusesitys on kannatettava.

Metsähallitus on kuitenkin vastikään toteuttanut hakkuita edellä mainittuun laajennusalueeseen kuuluvalla Riuttaskorven virkistysmetsäalueella. Luonnoltaan arvokkaiden alueiden nakertamisen sijaan valtiolta tarvittaisiin nyt laajoja ja nopeita toimia suojelualueverkoston kattavuuden ja kytkeytyneisyyden kasvattamiseksi.

Kansallispuistojen arvostus kasvussa

Tällä hetkellä Suomessa on 41 kansallispuistoa. Ne ovat ensisijaisesti luonnonsuojelualueita, jotka pyrkivät säilyttämään suomalaista alkuperäisluontoa, mutta luovat samalla ihmisille mahdollisuuden virkistäytymiseen upeissa ja ainutlaatuisissa ympäristöissä.

Suomessa on myös 19 luonnonpuistoa, jotka ovat pääosin yleisöltä suljettuja, koska ne pyritään säilyttämään luonnontilaisina vertailualoina tutkimusta varten. Koronapandemia aiheutti kansallispuistojen kävijämääriin noin neljänneksen kasvun vuonna 2020 ja määrät jatkoivat nousuaan myös vuonna 2021. Luonnossa liikkuminen ja retkeily vaikuttavatkin kokeneen renessanssin korona-ajan myötä.

Toisaalta trendi on jatkunut koko 2000-luvun ajan: Kansallispuistokäyntien määrä on jo ennen pandemiaa lähes nelinkertaistunut vuoden 2000 0,83 milj. käynnistä 3,2 milj. käyntiin vuonna 2019.

Kansallispuistoverkostomme sai alkunsa vuonna 1938, jolloin neljä ensimmäistä kansallispuistoa perustettiin (Pallas-Ounastunturi, Pyhätunturi, Heinäsaaret ja Porkkala). Seuraavat seitsemän perustettiin vuonna 1956 ja yksitoista lisää vuonna 1982.

Potentiaalisten kohdealueiden luontoarvoja saatetaan heikentää mm. metsätaloustoimenpiteiden myötä.

Tämän jälkeen puistojen määrä on lisääntynyt pikkuhiljaa ripotellen. Vuoden 1982 jälkeen 80-luvulla perustettiin vielä kolme ja 90-luvulla yhteensä yhdeksän kansallispuistoa. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana puistoja on syntynyt myös yhdeksän.

Ennen ensimmäisten kansallispuistojen perustamista keskustelua aihepiiristä oli käyty jo vuosikymmeniä: 1800-luvun loppupuolelta saakka. Helpoksi ja nopeaksi ei kansallispuistojen perustamista tai laajentamista voi nykypäivänäkään väittää, vaikka lajikadon pysäyttämisestä ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta puhutaan ehkä enemmän kuin koskaan. Eri intressejä riittää yhteensovitettavaksi ja prosessit vaikuttavat voivan kestää vuosikymmeniä.

Samaan aikaan potentiaalisten kohdealueiden luontoarvoja saatetaan heikentää mm. metsätaloustoimenpiteiden myötä. Esimerkiksi Pumpulikirkon yhdistämistä Tiilikkajärven kansallispuiston alueeseen esitettiin jo 90-luvulla. Aika ei vielä tuolloin ollut kypsä, mutta Rautavaaran kunnan avaus pari vuotta sitten vaikuttaa laittaneen asiaan vauhtia. Toivon, että tämä hieno hanke toteutuu lähitulevaisuudessa.

Ensimmäisistä kansallispuistoistamme on jäljellä enää kaksi, sillä Petsamossa sijainnut Heinäsaari jäi sotien jälkeen alueluovutuksissa maamme rajojen ulkopuolelle. Porkkalan alue taasen oli vuokrattuna Neuvostoliitolle 1944–1956 ja siellä sijainnut Porkkalan kansallispuisto lakkautettiin vuokra-ajan päättymisen jälkeen vuonna 1956 (Porkkalankin kansallispuistoa on esitetty uudelleen perustettavaksi vuosikymmenien varrella useita kertoja, mutta toistaiseksi tuloksetta).

Jäljelle jääneet Pallas-Ounastunturi ja Pyhätunturi saivat uudet nimet vuonna 2005 tapahtuneiden laajentumisten myötä. Tuolloin muodostettiin Pallas-Yllästunturin sekä Pyhä-Luoston kansallispuistot. Ensin mainittu on yli puolella miljoonalla kävijällään vuodesta toiseen Suomen suosituin kansallispuisto ja kävijöiden rahankäytön vaikutus paikallistalouteen on yli 60 milj. euroa vuodessa.

Kansallispuistot tukevat taloutta ja mielenterveyttä

Kansallispuistoilla on siis luonnonsuojelun lisäksi huomattavaa aluetaloudellista merkitystä. Luonnossa liikkumisen hyödyt heijastuvat positiivisesti myös mielenterveyteen ja tuovat tätä kautta säästöjä terveydenhuollon menoihin. Esimerkiksi Forest Research UK on arvioinut metsäisillä alueilla vierailemisen tuovan Britanniassa 185 milj. punnan säästöt mielenterveyspalveluissa.

Kansallispuistot siis edistävät luonnonsuojelua, hyödyttävät aluetaloutta ja lisäävät ihmisten hyvinvointia. Käynnissä on kuitenkin useiden potentiaalisten kansallispuistokohteiden osalta melko perinteinen vääntö suojelun sekä metsien talouskäytön ja muun hyödyntämisen välillä. Helppoa suojelualueiden perustaminen ei taida olla ollut koskaan, mutta toivotaan, että kansallispuistorintamalta kuullaan hyviä uutisia vielä kuluvan hallituskauden aikana.