Metsien hakkuista käydään kiivasta informaatiosotaa, eikä ilmastolaskun maksajasta ole tietoa

Asiantuntijat ovat varoittaneet jo vuosia, että Suomen metsien käyttö ja Pariisissa sovitut päästövähennystavoitteet eivät ole linjassa. Tulevaisuudessa jouduttaneen valtiotasolla pohtimaan, kuka tulevan ilmastolaskun maksaa. Joka tapauksessa on selvää, ettei ilmaston, luonnon eikä veronmaksajankaan etu ole hakata metsiä liikaa, kirjoittaa Petri Nieminen.

17.6.2022 | Kolumni

Toukokuun lopulla uutisoitiin ennakkotietojen pohjalta laajalti, kuinka maankäyttösektori muuttui viime vuonna maassamme ensimmäistä kertaa hiilinielusta päästölähteeksi. Metsien hiilinielu on pienentynyt, eli metsät sitovat nyt vähemmän hiilidioksidia kuin aikaisemmin, eivätkä pysty enää sitomaan kaikkia maankäyttösektorilta tulevia päästöjä. 

Viime vuosina metsäkoneet ovat urakoineet, metsiä on hakattu tehokkaasti ja samalla pystyssä olevan puuston kasvu on heikentynyt. Vuonna 2021 metsää hakattiin yhteensä 76 milj. m3, joka on maamme toiseksi suurin koskaan tilastoitu hakkuumäärä. Kotimaakuntani Pohjois-Savo saavutti viimevuotisissa hakkuutalkoissa ykkössijan kaikkein suurimmilla, lähes 7 miljoonan kuution hakkuilla. Huolestuttavaa on, että hakkuut kasvoivat maakunnassa jopa suuremmiksi kuin puuntuotannolliset hakkuumahdollisuudet ovat. Sama tilanne oli monessa muussakin maakunnassa. 

Lisäksi laskennallisia puuntuotannollisia hakkuumahdollisuuksia arvioitaessa ei oteta huomioon luonto- ja ilmastovaikutuksia. Kun ne otetaan huomioon, on selvää, ettei metsien käytön kokonaiskestävyys tällä hetkellä toteudu. Metsien intensiivisen käytön keskeinen ongelma negatiivisten ilmastovaikutusten lisäksi on vanhojen metsäelinympäristöjen häviämisestä aiheutuva luontokadon eteneminen. Metsätalouden harjoittamiseen liittyvät ojitukset osaltaan heikentävät vesistöjemme tilaa monin paikoin. Kaikkiin näihin haitallisiin vaikutuksiin tulisi reagoida nostamalla suojelutasoa ja muuttamalla metsävarojen hyödyntämistapoja kokonaisuudessaan kestävämmälle tolalle – sääntelyn kehittämistä tarvitaan. Jo nykyhakkuutasolla metsäteollisuuden puuntarve aiheuttaa kuitenkin haasteita luonnonsuojelualueiden lisäämiselle. Omat lisähaasteensa asiaan tuo Venäjän tuonnin päättyminen; rajan takaa tuli aiemmin vajaat 10 milj. m3 puuta vuodessa.

Kansalaiset luonnonsuojelun kannalla

Ylen laatiman kyselyn valossa tahtotila luonnonsuojelualueiden lisäämiselle näyttää kansalaisten keskuudessa olevan melkolailla selkeä. Onkin selvää, että Metsähallitusta pitäisi poliittisesti ohjata lisäämään suojelupinta-alaa valtion metsissä. Yhtä lailla kunnat tulisi saada mukaan talkoisiin.

Faktoihin perustuvaa päätöksentekoa vaikeuttaa kuitenkin metsien käyttöön ja niiden suojeluun liittyvät mielikuvat ja virheellinen tieto, jota liikkuu ja levitetään melko paljon. Yksi näistä legendoista on esimerkiksi Metsien Suomi-kampanjan väite siitä, että Suomessa sijaitsee yli puolet Euroopan suojelumetsistä, mitä olen itse kuullut toisteltavan europarlamentaarikkoja myöten. Väitteestä nousee ajatus, että meidän ei tarvitsisi täällä enää mitään tehdä, kun kannamme jo niin paljon vastuuta muihin eurooppalaisiin verrattuna. Asiahan ei toki pidä paikkaansa, kuten ei yleensä mikään, joka kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Hämmentävää on, että kyseistä kampanjaa on tuettu myös julkisista varoista.

Suomen ympäristökeskus tiedotti muutama päivä sitten tuoreeseen kirjallisuuskatsaukseen viitaten, että hakkuiden lisääminen pienentää metsiin sitoutuvaa hiilen määrää merkittävästi sekä boreaalisella että lauhkealla vyöhykkeellä. Suomen metsät ovat yleisesti ottaen sen verran nuoria, että käytännössä niiden hiilivaraston koko siis kasvaa sitä enemmän seuraavan sadan vuoden aikana, mitä vähemmän niitä hakataan.

Yllättävää kyllä, viikkoa aiemmin Savon Sanomat oli otsikoinut pääkirjoituksessaan täysin päinvastaisesti, että ”Metsät pysyvät hiilinieluna hakkaamalla”. Samassa tekstissä jatkuva kasvatus oli leimattu ”vippaskonstiksi”, vaikka esim. Jyväskylän yliopiston tutkimus parin vuoden takaa nostaa esille, että jatkuva kasvatus turvaisi paremmin metsien monitoiminnallisuuden avohakkuisiin perustuvaan metsien käsittelyyn verrattuna. Kenen lauluja laulat alkaa eräs laulu.

Samoihin aikoihin EU:n ilmastoasioista vastaava Frans Timmermans vieraili Suomessa ja hän nimenomaisesti toivoi yhteisymmärrystä suomalaisten kanssa siitä, mikä on asioiden tieteellinen pohja : ”Toivomme suomalaisten suhtautuvan realistisesti ja katsovan faktoja ja tiedettä, ja sitten käyttävän tiedettä pohjana, jotta varmistetaan metsätalouden kestävyys”.

Uskoako metsien hiilinielujen osalta valtion sektoritutkimuslaitosta vai savolaista sanomalehteä?

Kuka maksaa ilmastolaskun?

Tulevaisuudessa jouduttaneen valtiotasolla pohtimaan, kuka tulevan ilmastolaskun maksaa. Joka tapauksessa se on selvää, ettei ilmaston, luonnon, eikä veronmaksajankaan etu ole hakata metsiä liikaa. Tätä on pyritty tuomaan esille asiantuntijoiden toimesta pidempään (esim. 2019, 2018, 2017). Jo vuonna 2016 Ylen jutussa akatemiaprofessori Timo Vesala Helsingin yliopistosta varoitti hakkuista: “Tässä otetaan riski. Biotalous ei ole tällaisenaan linjassa Pariisissa sovittujen voimakkaiden päästövähennystavoitteiden kanssa. “

Vesalan mukaan kukaan ei ollut vaatimassa hakkuiden lopettamista, vaan sen ymmärtämistä, että metsienkäytön nopealla lisäämisellä ei saada ilmastohyötyä vaan päinvastoin ilmastohaittaa. Tutkijat epäilevät yhteen ääneen, ovatko poliitikot sisäistäneet asian.

“Ilmastonmuutoksen vuoksi tulisi toimia mieluummin nopeasti kuin hitaasti. Pelkään, että kymmenen vuoden päästä pohditaan, kuinka näin kävi ja mikseivät asiantuntijat silloin reagoineet”, hän jatkoi.

Metsien intensiivisen taloudellisen hyödyntämisen haitalliset vaikutukset puhuttavat siis vuodesta toiseen, mutta asian todellisen sisäistämisen soisi tapahtuvan aiemmin kuin Vesalan mainitsema 2026.

Ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikainen toteaakin nyt vuonna 2022, että ensimmäiset toimet nielujen vahvistamiseksi pitäisi toteuttaa jo ensi syksynä: ”Tämä on omilla hakkuilla aiheutettu ongelma, ei mikään ulkoisten olosuhteiden muutos.

On aika muuttaa ilmastopuheet myös todellisiksi teoiksi. Vaikka toisin saatetaan kuvitella, metsien käyttöastetta ei ole mahdollista entisestään nostaa.

Petri Nieminen
Kirjoittaja on kuopiolainen vihreä kaupunginvaltuutettu ja ympäristöasiantuntija (FM). Hän kirjoittaa Verdeen kerran kuukaudessa.

17.6.2022 14:35

Tilaa uutiskirje!

Teemme Verdeä pääosin vapaaehtoisvoimin. Voit tukea vihreää journalismia tilaamalla viikoittaisen uutiskirjeen.

8 Kommentit

  1. Kysytään “Uskoako metsien hiilinielujen osalta valtion sektoritutkimuslaitosta vai savolaista sanomalehteä?”

    Vastausta kannattaa katsoa LUKEn synteesiraportista
    https://www.luke.fi/fi/uutiset/tietopaketti-kokoaa-yhteen-sen-mita-jatkuvasta-metsankasvatuksesta-tiedetaan

    Todetaan “Ylen laatiman kyselyn valossa tahtotila luonnonsuojelualueiden lisäämiselle näyttää kansalaisten keskuudessa olevan melkolailla selkeä. Onkin selvää, että Metsähallitusta pitäisi poliittisesti ohjata lisäämään suojelupinta-alaa valtion metsissä. Yhtä lailla kunnat tulisi saada mukaan talkoisiin.” mutta ei olla valmiita viemään asiaa askelta eteenpäin ts. budjetissa varatuja määrärahoja suojeualueiden hankintaan on lisättävä. Jos “poliittisesti ohjataan” metsähallitusta suojelemaan valtion maita, niin sekin maksaa saman mitä maan lunastus.

  2. On outoa, että julkisuudessa kiertää hiilensidontalaskelmia, jotka eivät ota huomioon hakkuiden poistumaa vaan pelkästään kasvuvaiheen sidonnan. Metsä sitoo hiiltä niin kauan kun se on hakkaamatta ja talousmetsät sitovat kierron keskiarvon mukaan. Tämän lisäksi pysyvämmin sitoutuu osa rakennuspuuksi järeytyneestä tukkipuusta muun hakkuutuloksen palautuessa ilmakehään nopeasti.

    Toinen outous on, että valtionmetsissä hakkuita perustellaan laskelmilla, joissa käytetään korkeaa korkokantaa. Kun korko nostetaan tarpeeksi korkealle kannattaa jo riukuvaiheen risutkin kerätä polttoon ja maisemointihakkeeksi. Korkea korkokanta alentaa 80 vuoden päässä odottavan tukin arvon minimaaliseksi ja puoltaa nopeaa sellupuun tuotantoa.

    Kestävän kehityksen talousmetsä on tasapainossa ja sisältää kaikki puun ikäluokat joko limittäin tai vuosittaisina puuviljelminä. Kestävään tasapainoon ei voi soveltaa koron aika-arvoa, koska kestävyyden tulee säilyä joka suuntaan symmetrisesti.

    Kestävä talousmetsä voidaan määritellä puuntuotannon talouden käsittein metsäksi, jonka vuotuinen hakkuu tuottaa maksimaalisen arvon metsän tasapainon järkkymättä. Haetaan sellainen tasapaino, missä tukkipuun, sellupuun ja muun kaupallisen aineksen arvotuotto maksimoituu. Tähän ei tarvita korkoa. Metsä voidaan toki arvottaa perpertuaalina. Vuotuinen hoitokustannus on perusteltu, jos se lisää vuotuista arvotuottoa hintaansa enemmän. Hoitotapaan sisältyvät hiilikadot ja -sidonnat on syytä myös hinnoitella.

    Kestävän talousmetsän määrittely on riippuvainen hakkuutuotteiden hintasuhteista joten määrittely elää ajan myötä vaikka ohjauksen on perustuttava tasoitettuihin pitkän tähtäyksen hintanäkemyksiin. Kestävää talousmetsääkin on hoidettavat paikalliset luontoarvot huomioiden.

    Yksityisen sijoittajan kannalta korko voi olla tärkeä, ainakin, jos ei aio jättää metsää parempana jälkipolville.

    Valtion metsät sen sijaan muodostavat kokonaisuuden, jota on syytä sellaisena tarkastella. Tätä kokonaisuutta on viime vuosina nyrhitty jopa yli 10 %:n koroilla sekä luontoarvoja tuhlaten.

    Sen sijaan, että eduskunta vaatii valtion metsistä vuotuisen rahallisen tuoton tulee eduskunnan edellyttää ohjelmaa valtion talousmetsien saattamiseksi kestävään tasapainoon. Tämä luultavasti lisäisi hiilen sidontaa tulevina vuosikymmeninä.

    Koska yksityismetsien rauhoittaminen on vitkaista ja metsäkadon ilmeisyys alkaa olla kouriintuntuvaa, on eduskunnan myös määrättävä valtion metsiin uusi luontoarvojen arviointi, joka luonnonsuojelun ammattilaisten toimesta rajaa metsäkokonaisuuksia talouskäytön ulottumattomiin. Tässä on syytä toimia nopeasti, koska hakkuun kynnet usein osuvat juuri rauhoitusuhan alla oleviin alueisiin mutta toisaalta paikalliset arvoalueet ovat jo tiedossa.

    • Olli Saarinen kirjoitti: “On outoa, että julkisuudessa kiertää hiilensidontalaskelmia, jotka eivät ota huomioon hakkuiden poistumaa vaan pelkästään kasvuvaiheen sidonnan. Metsä sitoo hiiltä niin kauan kun se on hakkaamatta ja talousmetsät sitovat kierron keskiarvon mukaan. ”

      Hakkuiden poistuma ja muukin poistuma (luonnon poistuma eli tuhot ja taimikoiden raivaukset, harvennukset jne.) otetaan huomioon Suomen metsien hiilinielua laskettaessa. Viime vuonna 2021 metsien kasvu oli 103,2 milj.m3 ja poistuma 91 milj.m3 eli hakkuusäästö oli 12,2 milj.m3, jonka CO2-nielu oli 2,5*12,2= 30,5 Mtn (laskettu periaatteella 40/60). Lisäksi tulevat kivennäismaapohjien karikenielu, joka oli n.- 8,0 Mtn ja pitempiaikaisten puutuotteiden CO2-nielu – 3,1 Mtn.
      Eli metsien CO2-nielu oli vuonna 2021 noin -41,6 Mtn.
      Laitetaan tähän rinnalle energia sektorin viime vuoden päästöt, jotka olivat n. 47 Mekv-tn.
      Energia sektorin päästöistä puuttuu maanpäyttösektorin päästöt, jotka viimme vuonna olivat noin 8,0 Mekv-tn.

      Tosin nieluistakin puuttuu ojitettujen turvemaapohjien 5 milj.ha metaani (CH4)-nielu joka on n. 5milj.ha*3,0 ekv-tn/ha/v = -15 Mekv-tn/v. Metaaninielu tulee siitä, että ojitus poistaa luonnon soiden metaanipäästöt lähes kokonaan.
      Lisäksi Suomella on turpeenkasvun CO2-nielu, joka on noin -11,5 Mtn/v.

      Mitä epäselvää tässä on?

    • Olli Saarinen kirjoitti: Metsä sitoo hiiltä niin kauan kuin se on hakkaamatta. Sanoisin että on aika populistinen väite.
      Kun metsä jätetään hakkaamatta niin se muuttuu aikojen kuluessa luonnon metsäksi. Luonnon metsän nielu on ainoastaan karikesadannasta tuleva maaperänielu. Se on mitätön verrattuna talousmetsän vuosikasvuun. Käytännössä voidaan approksimoida, että nielu on nolla luonnon metsässä.
      Sanoisin, että hakkuita vähentämällä ei nielua voi ylläpitää, jos lopputulema on nollanielu.
      Toisaalta hakkuiden lisääminen on ilmaston kannalta edullista, jos
      a) metsään jää nielua hakkuiden jälkeen
      b) hakkuista saatava puu käytetään korvaamaan fossiilisia.

      Kolumnisti Petri Nieminen on vedonnut Suomen ympäristökeskusksen tutkimuksiin, että sadan vuoden tähtäimellä puuvarasto kasvaisi, kun ei lisätä hakkuita. Heiltä on jäänyt lopputuloksen järkevyyden tarkastus tekemättä. Suomen ilmastopaneeli on esittänyt nielun olemaan n 20% vuosikasvusta. Etelä suomessa tämä tarkoittaisi n 1,3 m3/ha nielua. 100 vuodessa tämä olisi jo 130 m3/ha. Nykyinen puusto n 150 m3/ha. 100 vuoden päästä 280 m3/ha. Aika hyvin, kun minulle on v 1989 metsätaloussuunnitelmassa ilmoitettu metsän 6 m3/ha/vuosikasvua vastaavaaksi maksimipuustoksi 140 m3/ha. Mikähän vuosikasvu tuohon 280 m3/ha puustoon tarvitaan?

    • Kurki kirjoitti lopuksi Mitä epäselvää tässä on?

      Luken nielulaskelmassa saatta olla jonkin asteinen virhe. Kommentoijalla Kurki on kuitenkin todella iso virhe. Maanpäälline/ maanalainen biomassa suhde 40/60.
      Suhdeluku on oikein, mutta sitä voi soveltaa vain keskimääräiseen metsä puustoon. Nielulaskelmissa sitä ei voi käyttää. Mm kivennäismaapohjien karikenielu – 8 Mtn on mukana tuossa maaperän 60% osuudessa. Juurakoiden nielu/päästöasiasta kysyin kerran ylen ilmastochat issa. Ei tullut vastausta. Sanoisin, että paras approximaatio metsien juurakoista on +-0 nielun kannalta. Edellyttäen, että niitä ei korjata pois.

  3. Mikä on liikaa hakkuita? Maapallon ilmasto on yhteinen, joten meidän nielut ja päästöt ovat siinä rikkana rokassa, eikä meidän toimillamme ole tuossa kokonaisuudessa suurta vaikutusta. Paljon merkittävämpää on se, mitä tapahtuu muualla pohjoisella havumetsävyöhykkeellä alihyödynnetyissä metsissä Alaskassa, Kanadassa ja Venäjällä. Itse lisäisin hakkuita näillä alueilla, jotta niiden suuria metsätuhoja saataisiin pienemmiksi.

    Mitä meidän hakkuisiin tulee, nyt niitä ei tietenkään voida lisätä ennen kuin tiedämme lisää mahdollisen kasvun alenemisen syistä. Sen sijaan hakkuiden pitää kohdistua oikein: tarpeelliset harvennushakkuut pitää tehdä aina, muuten voi käydä niin että puita kuolee itseharvenemisen kautta (lisää päästöjä) tai metsätuhot lisääntyvät (lisää päästöjä). Päätehakkuita voidaan sen sijaan usein lykätä.

    Metsien terveyttä pitää muutenkin tarkkailla huolella. Jos esimerkiksi kuusia tappava kaarnakuoriainen (kirjanpainaja tai tähtikirjaaja) iskeytyy metsään, se on avohakattava pikaisesti jos halutaan myydä puutavara hyvällä hinnalla ennenkuin se muuttuu polttopuuksi.

  4. Hoidan erään yhteismetsän metsäasioita ja tulee mietittyä metsien kasvuproblematiikkaa. Julkisuudessan ja tässäkin jutussa asioita pelkistetään liikaa.
    Ensiksikin pitää selvittää, että mistä on kyse, kun kun puhutaan “liikahakkuista”, siis harvennuksista vai uudistushakkuista.

    Perinteisten harvennuksien tarkoitus on luonnollisestikin pitää metsän puusto hyvässä kasvukunnossa. Siis estää latvuksen karsiintuminen liikaa. Nykyään taitaa olla enemmän huoli siitä, että metsiä harvennetaan liian vähän, mistä seuraa siis niiden kasvun heikentyminen pysyvästi. Siis perinteiset harvennukset ovat välttämättömiä eivät ole mikään uhka.

    Sen sijaan luontojärjestöjen ajamat jatkuvan kasvatuksen harvennukset ovat todellinen uhka. Helposti hakataan liikaa. Niiden seurauksena metsiemme kasvu heikkenisi kuten tapahtui 1900-luvun alkupuoliskolla, jolloin ne olivat valtamenetelmä. Sama ilmiö tultaisiin näkemään myös nyt, jos menetelmä yleistyisi.

    Kun teemme uudistushakkuun, niin oletusarvo on usein, että tulevan metsän keskikasvu on n 50 % parempi kuin hakatun metsän. Tukkipuusta maksetaan kolminkertainen hinta kuitupuuhun verrattuna, mikä tietenkin kannustaa kasvattamaan metsiä mahdollisimman pitkään. Aiemmin tämä varmistettiin myös lainsäädännöllä. Jatkuvaa kasvatusta haluavat onnistuivat poistamaan tämän ” perälaudan” nykyisestä metsälaista. En kyllä usko, että sillä olisi paljon käytännön merkitystä. Ei vaikuttaisi ainakaan meidän hakkuisiimme. Joissakin tapauksissa saattaisi olla hyväkin. Ajakaapa luontojärjestöt metsälakiin.

    Hakkuissa on siis oleellista, miten ne vaikuttavat tulevaan kasvuun. Harvennukset ja uudistushakkuut edistävät sitä, mutta jatkuvan kasvatuksen poimintahakkuut pienentävät.

    Metsämme ovat ovat viimeisen 250 vuoden aikana olleet lukuisia kertoja aukkoina tai harveikkoina. On itsepetosta puhua “vanhoista metsistä”. Joitakin on vain käsitelty harvemmin kuin toisia. Metsien käsittelyssä päähuomio pitäisi olla niiden avulla tapahtuva hiilen sitominen pysyviin rakenteisiin ja toisaalta fossiiliperäisten tuotteiden korvaamiseen.

  5. Petri Nieminen kysyy: Uskoako metsien hiilinielujen osalta valtion sektoritutkimuslaitosta vai savolaista sanomalehteä.

    Aiheellinen kysymys. Useat valtion tutkimuslaitosten tutkijat suoltavat täysin epätieteellistä totuutta hiilinieluista. Otetaan esimerkiksi artikkeli Vihrä lanka 13.2.2019 Kiista hiilinieluista… On kysytty tutkijoilta metsän hiilinielun ja puuvaraston samanaikaisesta maksimoinnista. Poliitikoilta voi odottaa vaatimusta, että näin pitää toimia. Tieteelliseltä kannalta molempien maksimointi ei voi onnistua. Hiilinielu on puuvaraston derivaatta. Funktion ja derivaatan maksimoninti samanaikaisesti ei ole mahdollista.
    Lukion matematiikassa on opetettu, että derivaatta on nolla kun funktio saavuttaa maksiminsa. Metsän nielu on nolla kun puuvarasto saavuttaa maksiminsa.
    Kommentoija Olli Saarinen on käsitellyt tätä talousmetsän puuvaraston maksimia. Hän näyttää käyttävän termiä Kestävän kehityksen talousmetsä.

    Savolaisia sanomalehtiä en lue, mutta useista mediassa ajatuksiaan esittävistä tutkijoista sanoisin, että metsän perusasiat eivät ole heillä tiedossa. Mikä heijastuu myös tutkimuslaitosten julkaisuissa.

Lähetä kommentti

Kuuntele Verden podcastia!

Hautala & Hassi: Halki, poikki ja pinoon

Kuuntele Verden podcastia: Hautala & Hassi: Halki, poikki ja pinoon