Ukraina-päiväkirjat: Jumala auttaa muiden ihmisten kautta

Tämä viikko on ollut suhteellisen rauhallinen. Heinänteon ja marjanpoiminnan kausi on alkanut kylässä. Päivän sateen jälkeen sienet puskevat esiin metsässä. Lopultakin tuli lämpimämpää ja lapset ja minä uimme joessa ensimmäisen kerran tänä vuonna.

Alamme hitaasti tottua ja sopeutua uuteen todellisuuteen: hautajaisia joka viikko, joka päivä yhä uudet miehet saavat määräyksen astua asepalvelukseen. haavoittuneita palaa rintamalta ja hälytykset soivat ilmassa. Bensa-asemilta puuttuu polttoainetta, ja hinnat nousevat joka viikko. Vanhaa elämää sekoitettuna uuteen.

Eilen sain puhelun Ludmilalta, jonka perheelle järjestin majoitusta sodan ensimmäisinä päivinä. Hän ja hänen poikansa ja miniänsä muuttivat Slovakiaan ja hänen miehensä meni ensin aluepuolustukseen ja siirtyi jokin aika sitten eturintamaan. Tänään mies palaa rintamalta ja Ludmila pyysi minulta kuljetusta Slovakian rajalta miehen luo Uzhgorodiin.

Ludmila puhui elämästään Slovakiasta. Hän on kiitollinen slovakeille, jotka ovat avuliaita ja tukevat häntä. Pakolaiset saavat vähemmän kuin 100 euroa kuussa, mutta sen lisäksi on tarjolla asunto ja paljon ilmaista apua paikallisilta. Tämän lisäksi miniä löysi vapaaehtoistyön Sninan kirkolta, jonka lähelle he ovat majoittuneet.

Hänen miehensä auttaa heitä myös, mutta Ludmila tuntee huolta ja murhetta miehen puolesta. Myös hänen veljensä ja muutamia läheisiä ystäviä on rintamalla. Sen vuoksi hän seuraa sotauutisia tarkasti.

Päästäkseen ajattelemasta sotaa, Ludmila on hankkinut töitä paikallisesta tehtaasta. Ensin hän oli muovipussituotannossa, mutta ei pystynyt nostamaan raskaita rullia liukuhihnalle terveysongelmiensa vuoksi. Hän ansaitsi minimipalkan 550 euroa kuukaudessa ja työskenteli aamukuudesta alkaen jopa 10 tuntia päivässä, ilman lounastaukoa ja riittäviä mahdollisuuksia päästä vessaan.

Ukrainassa perheellä oli pieni yritys – alusvaatekauppa. Vain päivä ennen sodan alkamista he asensivat uuden kassakoneen ja tulostivat ensimmäisen kuitin, iloisina kuin lapset.

Tänään, vaikka hänen miehensä yritti taivuttaa häntä olemaan tulematta Ukrainaan, Ludmila ei voinut enää istua paikallaan vaan halusi Uzhgorodiin tapaamaan miestään.

“Hän sanoo myös, ettei tunne Slovakiassa oloaan kotoisaksi, huolimatta slovakkien ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta.”

Ludmila sanoo Jumalan auttavan hänen perhettään muiden ihmisten avun kautta. Hän sanoo myös, ettei tunne Slovakiassa oloaan kotoisaksi, huolimatta slovakkien ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Hän ikävöi Ukrainaa ja kotiaan erittäin, erittäin paljon.

Tuntemamme kyläläinen tuotiin pois eturintamalta vakavasti vahingoittuneen jalan vuoksi. Hän on yhä sairaalassa ja hänen vaimonsa on pitänyt huolta kaikista talon ja avioliiton asiakirjoista hänen kuolemansa varalta.

Matkustelu Ukrainassa on yhä vaarallista. Ei ole paikkaa, mihin raketti ei voi iskeytyä hetkellä minä hyvänsä. Tarkastuspisteitä on kaikkialla, paljon poliiseja ja armeijan miehiä. Mutta ihmiset ovat tottuneet tähän. Silti se myös lisää ahdistusta ja stressiä.

Ilmahälytykset ovat lisääntyneet viime päivinä. Niitä kuuluu monta kertaa etenkin iltaisin ja öisin. Olemme tottuneet ja toivomme, ettei meihin osu. Mutta odotamme yhä kiihkeämmin, että tämä kaikki loppuu pian.