Meripolitiikka ei ole seksikkyyden multihuipentuma, mutta sitäkin tärkeämpi osa luonnonsuojelua

Heinäkuussa kansan kylmiä sydämiä sulatti ensin Haminaan, sitten Kotkaan eksynyt mursu. Ensin se hämmensi, sitten huvitti ja lopulta suretti, sillä sen kohtalon sinetöi eksyminen Tanskan salmien läpi Itämerelle. Luonnollisesta elinympäristöstään poistumisen aiheutti ilmastonmuutos.

Kuolema oli vääjäämätöntä ja vain ajan kysymys, sillä mursulla oli bakteerien aiheuttama verenmyrkytys sekä sula mahdottomuus löytää sopivaa ravintoa – saati sitten niin paljoa, että sillä olisi elänyt. Virallisesti eläin kuoli nälkiintymiseen.

Mursun menehtyminen kuitenkin aiheutti yhtäkkiä keittiössä meribiologiksi opiskelleiden mielettömän somemylläkän siitä, olisiko kuoleman voinut estä. Tekivätkö asiantuntijat oikeasti kaikkensa pelastaakseen eläimen?

Lyhyt vastaus: kyllä.

Pidempi vastaus: todellakin.

Mursun kokoisen, huonokuntoisen eläimen siirtäminen Korkeasaaren villieläinsairaalaan ei ollut helppo eikä riskitön hanke. Riski kuitenkin haluttiin ottaa, sillä loukkaantuneen auttaminen tulee ihmisillä ainakin vielä selkärangasta. Tosin jos jatkossakin ammattitaidosta saa tekstuaaliset paskat niskaan, on silkka ajan kysymys, milloin somemyrskyn aallot lyövät rantaan ja pelko vihasta lamaannuttaa toimimattomuuteen.

Tapaus mursu onnistuttiin karnevalisoimaan koko kansan viihteeksi, traagisesta lopusta ja varmasti kamalista kivuista viis. Sen sijaan, että eläimelle olisi suotu rauha edes kuoleman jälkeen, sen ruumista tehdään koko kansan kuriositeetti, sillä se konservoidaan ja täytetään Helsingin Luonnontieteellisessä keskusmuseossa. Jahka konservointityö on valmis, mursun viimeiseksi leposijaksi tulee luonnontieteellinen museo, jossa se pääsee kahden mursunluurangon näyttelypariksi.

Kiinnostus kumpuaa erikoisuudesta, mutta se yksin ei riitä

Mursun tarinan varjopuoli paljastaa sen, että merieläimet eivät kiinnosta elleivät ne ole erityistilanteessa ja meidän normiarjen ulkopuolella. Ja jos kiinnostusta on, on se korkeintaan pintapuolista.

Kirjoitin tammikuussa eurooppalaisesta kansalaisaloitteesta, joka pyrkii kriminalisoimaan haiden evästyksen sekä haineväkaupan Euroopassa. Kansalaisaloite sai määräaikaan mennessä kerättyä tarvittavat miljoona allekirjoitusta (lopullinen määrä on 1,2 miljoonaa) ja tällä hetkellä on kesken allekirjoitusten tarkastaminen maakohtaisesti. Tarkastus varmistaa allekirjoitusten todellisen määrän ja siten selviää, kuinka monessa maassa ylitetään minimiallekirjoitusmäärä. Edetäkseen eurooppalaisen politiikan byrokratiarattaisiin kansalaisaloitteen minimiallekirjoitusmäärän on täytyttävä vähintään seitsemässä maassa.

Toteutuessaan haidenevästyskielto koskettaisi käytännössä suoraan kymmenen meren ja yhdentoista maan kalastustoimintaan.

Vastaavanlaista kieltopakettia pyöritellään Britanniassa.

Media lisää kiinnostusta ja kiinnostavuus ruokkii mediaa

Ilmastokriisin ja luontokadon myötä myös EU:ssa on alettu ottaa huomioon mertensuojelun tärkeys osana ilmaston- ja luonnonsuojelua. Suomessa Itämeren tilanne on puhuttanut ja huolestuttanut ainakin niin kauan, kun itse olen ollut elossa, eikä vesistöjensuojelu ole mikään uusi asia vaan oleellinen osa suomalaista luonnonsuojelua.

Siksi onkin mielenkiintoista, että Suomessa käytännössä olemattomalle mediahuomiolle jäi helmikuun alussa järjestetty, järjestyksessä jo viides One Ocean -huippukokous (Suomea edusti puhemies Matti Vanhanen), jossa muun muassa edistettiin aavan meren suojelun BBNJ-sopimusta. Samalla merellisten luonnonsuojelualueiden lisäämistä toivottiin lisää.

Jotta merten biodiversiteetti säilyisi edes jotenkin pelastettavissa olevana, tulisi vähintään 30% meristä olla suojeltuna vuoteen 2030 mennessä. Kauniilla puheilla ja sopimuksilla ei kuitenkaan tee yhtään mitään, jos ne eivät johda käytännön tekemiseen.

Huippukokouksen julkilausuman voi lukea englanniksi täältä.

Yhtä vähäiselle, tai oikeastaan olemattomalle, huomioille jäi kesä-heinäkuun taitteessa pidetty YK:n valtamerikonferenssi Lissabonissa. Vaikka konferenssi oli linjassa Agenda 2030:n kanssa, johon Suomikin on muuten sitoutunut, Suomen panos konferenssissa olisi voinut olla suurempi.

Suomi esitteli konferenssissa 11 uutta sitoumusta, joka perustuvat merten suojelemiseksi tehtyyn kansalliseen merenhoitotyöhön. Tämän lisäksi näkyvyys typistyi parin oheisohjelman järjestämiseen sekä elinkeinoministeri Mika Lintilän pitämään Suomen pääpuheenvuoroon.

Emme ole tyhjiössä

Suomella on tasan yksi meri, eikä Etelä- tai Länsi-Euroopan hömpötykset varsinaisesti kosketa meitä kuin politiikan ja sopimusten kautta. On liian helppoa tuudittautua välinpitämättömyydestä kumpuavaan ajatteluharhaan, että niin kauan, kun me pidämme huolen omasta ympäristöstämme, se riittää.

Suomella on tasan yksi meri, ja sekin on rehevöitynyt. Juuri siksi täytyy vaivautua ylläpitämään keskustelua kansainvälisestä sekä eurooppalaisesta mertensuojelusta, sillä EU:n päätökset koskettavat myös meitä, meidän mertamme ja vesistöjämme.

Jos annamme itsellemme luvan poistua kansainvälisestä yhteisöstä edes ajatuksen tasolla, peli on menetetty. Vaikka Itämeri on läpi historiansa ollut elintärkeä Suomelle, se ei ole yhden maan meri. Eikä edes Pohjoismaiden ja Baltian yhteistyö mertensuojelussa riitä, vaan meri tarvitsee tuekseen Euroopan Unionin meripolitiikan. 

Ja jotta Itämerellä, kuten muillakin Euroopan merillä, olisi mahdollisuus pelastua, täytyy meidän paiskia tosissamme töitä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi kaikilla ympäristöpolitiikan osa-alueilla.

Muuten edessämme on vielä monta Haminan mursua.