Seilin tarina on rotuopin, erilaisuuden ja kuoleman tarina

Seilin sairaalasaari sijaitsee Turunmaan saaristossa Airiston selällä, Nauvon ja Rymättylän saarten ulkokulmalla. ”Seilin kovaosaiset kurjuuden lapset, teille ei maan päällä ole enää jäljellä mitään – ei mitään!” kirjoitti Zachris Topelius vierailunsa jälkeen.

Tästä saaresta ja sen asukkaista tehty näytelmä on Helsingin Ruotsalaisen Teatterin kiinnostava syysuutuus, jonka tekeminen keskeytyi koronan vuoksi moneksi vuodeksi. Nyt se on valmis, nimeltään nokkelasti Sielujen saari, Själarnas ö. Esitys pohjaa Johanna Holmströmin samannimiseen menestysromaaniin.

Näytelmä on saarelle pakotettujen naisten ristipistotöiden tavoin kankaasta kohotettu tarinoiden kudelma. Koruommel, kuolemat, harsuuntuva todellisuuskuva ja rakkaustarinoihin limittyvä viha levittyvät näyttämölle suuren ensemblen häilymisenä, valon ja varjojen sairaana leikkinä. Hanna Mikanderin musiikki, Hanna Brotheruksen unenomaisesti maan, meren ja taivaan välissä keinuva liikekieli, Mikaela Hasanin sovitus ja ohjaus saavat tuekseen vahvat näyttelijätyöt ja visuaalisen voiman. Saarella huokaavat merkitsevästi ja pelottavasti mustan meren aallot, sumu, jäiset kalliot ja musiikin värit.

Tarinan taustalla on tutkittua faktaa. Seilistä, siellä asuneista ja kuolleista ihmisistä on viime vuosina kirjoitettu monta teosta ja kuvattu elokuvia. Saari oli 1500-luvulta lähtien Ruotsin kruunun hallinnassa. Siellä oli spitaalisille tarkoitettu sairaala, josta 1600-luvulla tuli Turun Pyhän Yrjön hospitaali, sittemmin Hourujen huone eli mielisairaala.

Näytelmän kertomuksen aikaan 1930-luvulla Seili oli yksi Suomen rotuoppeja soveltavista laitoksista, joissa muun muassa steriloitiin sattumanvaraisesti naisia. Näytelmän kielellä puhutaan ”sekarotuisista”. Oli kiellettyä naittaa keskenään suomenkielisiä ja suomenruotsalaisia.

Suuri väärärotuisuuden teema heiluu esityksen yllä turvattomuuden ja kuoleman dramaattisena tuojana kuin Damokleen miekka. Lopuksi hieno esitys yltyy valitettavasti melodramaattiseksi. Monet ristikkäiset teemat ja tarinat jäävät omilleen. Kerronta palaa kohtaloiden kertausharjoituksiin, kun pitäisi koota ja kirkastaa, tiivistääkin.

Vuonna 1962 Seilistä tehtiin Turun yliopiston Saaristomeren tutkimusasema – merentutkimuksen tärkeä kiintopiste, jollaisena päärakennus edelleen palvelee. Saaren kasvillisuus on ainutlaatuista ja harvinaista, rikasta. Turisteille rakennetut polut ehkä suojaavat harvinaisia kasveja, mutta kulumisen vaara on ilmeinen – myös eettisesti. Seili on kuin suuri hautausmaa täynnä levottomia, tuskallisia muistoja.

Itse en lähde sinne enää ikinä matkailijana. Vainajille tulisi antaa hautarauha. Tutkijoiden työtilat ovat perusteltuja.

Saari on eksoottinen pienoiskuva aikansa yhteiskunnista, eikä vieläkään ole kirjattu todeksi, oliko se sairaala vai vankila. Saarelle vietiin lähinnä naisia – ”siveettömiä”, siis sairaita, hysteerisiä, psoriaatikkoja, lapsenmurhaajia ja karkureita. Naisia, jotka piti saada pois silmistä, eristää.

Saariston lapsena minä kävin usein isän kanssa Seilin saarella. Se oli keskellä päivääkin pelottava. Ja kyllä, siellä kummittelee: 1730-luvulla rakennetun puisen ristikirkon pihametsä, saariston käkkärämännyt natisevat keskiöisin ja hautausmaalta kuuluu itkua. Onko se joku heistä: siveettömyydestä saarelle tuomittu Ellinor, 17 v., miehensä sodassa menettävä sairaanhoitaja Sigrid, lapsensa hukuttanut puhumaton Kristina, villi Karin?

Kirkko on sisätiloiltaan dramaattinen näky. Sen takaosaan on eristetty ristikoin tila, jonne saavat tulla spitaaliset ja muut potilaat. Saaristolaiset istuvat normaalisti penkeissä.

Ehkäpä öisin itkijöistä yksi on peräti aikakirjoihin jäänyt mies, Karl Isak Norlund, Enkeli Taivaan -virren synkkämielinen suomentaja, virantoimitukseen masennuksissaan kykenemätön Marttilan pappi, joka tuotiin eristyssaarelle huonona ja raskasmielisenä esimerkkinä siitä, miten usko – tässä tapauksessa pietismi – ei teekään onnelliseksi. Hän syntyi 1814 ja kuoli Seilissä 1853, kertoo oman aikamme Rymättylän kirkkoherra, nyt jo eläkkeelle jäänyt Ilkka Pärssinen.

Hautaristiin on kirjoitettu: ”Jeesus sanoo: Minä tunnen omani.”