Markkinat hiilelle ja luonnolle auttaisivat pelastamaan Suomen metsät

Euroopan unionissa valmistelussa oleva ennallistamisasetus on sähköistänyt metsäkeskustelua Suomessa. Ennallistaminen on kiistatta tarpeen, sillä luonnon köyhtymiselle ei ole vielä saatu Suomessakaan stoppia. Vaikka ennallistamisasetuksessa on kyse pääsääntöisesti muista luontotyypeistä kuin metsistä, on huomio täällä keskittynyt lähinnä niihin metsäsektorin taloudellisen merkityksen ja alan äkäisen edunvalvonnan ansioista.

Luonnon joutuminen ahtaalle ei ole kuitenkaan ainut syy huoleen Suomen metsistä. Ennakkotiedot ovat tänä vuonna kertoneet, että maankäyttö on Suomessa muuttunut vahvasta nettonielusta päästölähteeksi, mikä uhkaa vakavasti Suomen ilmastotavoitteita. Tässäkin kehityksessä metsien käyttö on avainasemassa.

Valtion ohjauksella enemmän tilaa luonnolle ja arvokkaampaa käyttöä kaadetulle puulle

On sinänsä helppo maalata isolla pensselillä se suunta, johon Suomen metsien käyttöä pitäisi viedä. Vähemmän hakkuita, arvokkaampaa käyttöä kaadetulle puulle, enemmän tilaa luonnolle ja paksummin hiiltä varastoon puihin ja maaperään. Tästä yhtälöstä kiittäisivät niin kansantalous, luonto kuin ilmastokin. Toteuttaminen onkin sitten mutkikkaampi rasti. Suomen metsätalousmaasta 52 % on yksityisomistuksessa, jonka päälle tulee vielä 7 % yritysten osuus. Teoriassa valtio voisi sanella, miten kukin metsiään käyttää, mutta omaisuudensuojan kunnioittaminen on oikeusvaltion toiminnan ja yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden kannalta terveempi pohja. Valtio ei siis päätä hakkuumääriä ja -paikkoja, vaan ohjaa sektoria sääntelyllä ja omistajaohjauksen kautta.

Kestävä ratkaisu olisikin huolehtia siitä, että metsänomistajilla on riittävät taloudelliset kannustimet vahvistaa hiilinieluja ja luonnon monimuotoisuutta. Kyse ei ole vain suojelusta, vaan esimerkiksi puun kiertoajan pidentäminen ja luonnon paremmin huomioiva metsänkäsittely ovat avainasemassa. Vapaaehtoista luonnonsuojelua rahaa vastaan tehdään toki jo nykyisin menestyksekkäästi Helmi-ohjelman ja sen osana toteutettavan METSO-ohjelman puitteissa, mutta haasteena säilyvät riittämätön volyymi ja suhteellinen kustannustehottomuus.

Metsänomistajien taloudelliseksi kannustamiseksi löytyisi ainakin kaksi toimivaa keinoa: hiilen hinnoittelu jonkinlaisen hiilipörssin kautta ja ekologinen kompensaatio.

Metsänomistajien taloudelliseksi kannustamiseksi löytyisi ainakin kaksi toimivaa keinoa: hiilen hinnoittelu jonkinlaisen hiilipörssin kautta ja ekologinen kompensaatio. Hiilipörssissä hiiltä sitova metsänomistaja nettoaisi todennetuista hiilitonneistaan maksajalle, joka voisi olla valtio tai kuka tahansa päästöjään hyvittävä. Tällaista toimintaa on jo Suomessakin, mutta yksiselitteinen, yhteinen ja lisäisyyden todentava lakikehikko auttaisi tehokkaiden markkinoiden syntymisessä. 

Ekologinen kompensaatio puolestaan viittaa päästöjen sijaan laajempaan luonnon tilan ehostamiseen ennallistamalla tai luonnontilaista pinta-alaa lisäämällä. Tällainen mekanismi on nyt tulossa Suomen lainsäädäntöön uuden luonnonsuojelulain myötä – tosin vain vapaaehtoisena. Edes osin velvoittava malli olisi varmistanut paremmin, että vaikuttavat  markkinat kompensaatiolle todella syntyvät.

Luonnonarvoja arvottavista mekanismeista myös taloudellista hyötyä

Hiilensidonnan hinnoittelu ja ekologinen kompensaatio eivät työkaluina tietenkään rajaudu vain metsiin, vaan niillä on valtavasti potentiaalia kaikessa maankäytössä ja vesistöjen tilan parantamisessa.

On hyvä ymmärtää, että tällaiset hiilensidontaa ja luonnonarvoja arvottavat mekanismit olisivat kiistatta metsänomistajan etu paitsi suorana hyötynä, myös nostamalla maan ja puun arvoa Suomessa. Nykyisellään puu on Suomessa kansainvälisesti vertailtuna huomattavan halpaa. Se ei tietenkään ole metsänomistajan etu.

Totta toki on se, että kun puuta hyödynnetään raaka-aineena, on taloudellinen hyöty helppo todentaa. Metsänomistaja saa rahaa puustaan, joka sitten jalostetaan energiaksi ja tuotteiksi, joille myös löytyy maksavat asiakkaat. Hiilensidonnan ja elinvoimaisen metsäluonnon arvo on kuitenkin sekin aivan todellinen, ja erityisesti jälkimmäisen osalta hyödyttää yksiselitteisesti meitä täällä Suomessa. Liian kapea kirjanpito ei saisikaan rajoittaa kokonaistaloudellisesti fiksua politiikkaa. Ilmastopäästöjen haittojen ja luontopääoman liiallinen ohittaminen talouden mittaroinnissa on merkittävä juurisyy nykyisiin ympäristöongelmiin.

Onkin melko käsittämätöntä, että esimerkiksi Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK asettui vastustamaan ekologisen kompensaation säätämistä lakiin. Metsäteollisuuden lobbaus on sen sijaan luontevaa. Suomalainen metsäteollisuus kun aivan luonnollisesti hamuaa halpaa kuitupuuta. Metsätalouden ja -politiikan optimointi erityisesti kolmen suuryrityksen näkökulmasta ei kuitenkaan ole sama asia kuin kansallinen etu, vaikka se sellaiseksi halutaan usein vääntää.

Kannustaminen tehokkaampaan ja arvokkaampaan puun käyttöön myös raaka-aineena auttaisi myös korvaamaan määrää laadulla. On aivan perusteltua epäillä, että edullisen kuitupuun varmistamiseen keskittynyt politiikka on itse asiassa laiskistanut suomalaista metsäteollisuutta, sillä arvonlisäys käytettyä puukuutiota kohti on puolittunut 2000-luvulla. Tiliä metsäfirmat toki etenkin tämänhetkisessä tilanteessa tekevät, mutta se ei ole kestävällä pohjalla niin kauan kuin hintana on suomalaisen luonnon kuihtuminen. Alalla tehdään Suomessa erittäin kiinnostavaa tutkimusta ja kehitystä, eikä merkittävä teollisuudenala muutu hetkessä, mutta alan rakenteelliseen uudistamiseen kaivattaisiin reippaasti lisää rohkeutta, jota taloudelliset kannustimet kirittäisivät.

Onnistunut metsäpolitiikka on hiilineutraaliuden edellytys

Siinä missä olisi tärkeää saada yksityisten metsänomistajien kannustimet kohdilleen, olisi myös valtion metsien käytössä parannettavaa. Valtio on yli kolmanneksen osuudellaan erittäin merkittävä metsänomistaja. Valtion metsät tarjoaisivatkin suuren ja kustannustehokkaan vivun Suomen metsien suunnan kääntämiseen. Valitettavasti olemme vieläkin limbossa, jossa Metsähallituksen tuottotavoitteet ohjaavat hakkaamaan samaan aikaan toisaalta arvokkaita kohteita ja toisaalta liian nuorta metsää. Tämä on taloudellisesti päätöntä ja lyhytnäköistä. Juuri valtiolla pitäisi olla tahtoa ja kykyä toimia korostetun pitkäjänteisenä metsänomistajana.

Juuri valtiolla pitäisi olla tahtoa ja kykyä toimia korostetun pitkäjänteisenä metsänomistajana.

Suomi on metsäinen maa, ja onnistunut metsäpolitiikka on välttämätön edellytys hiilineutraalille, luontokadon osaltaan pysäyttäneelle hyvinvointivaltiolle, jolla on varaa pyörittää palveluitaan. Fiksulla ohjauksella metsät ovat kestävän vaurastumisen lähde, joiden arvo raaka-aineena, metsäluonnon kotina ja hiilen nieluna ja varastona hyödyttää sekä nykyisiä että tulevia sukupolvia. Metsäluonnon köyhtyessä, nielujen ollessa uhattuna ja jalostusarvon madatessa voi todeta, että vielä on tekemistä. Kekkosen hengessä onkin paikallaan toivoa, että maallamme olisi malttia vaurastua – ja kyky nähdä metsä puilta.