Turvallisuusalan väkivaltaisuus on syytä perata kunnolla

Viimeisten muutamien viikkojen aikana kansaa on kohahduttanut turvallisuusalalla tapahtuneet pahoinpitelyt sekä muu ylimitoitettu voimankäyttö.

Sinänsä asiassa ei ole mitään yllättävää, sillä järjestyksenvalvojien ja vartijoiden tekemiset nousevat otsikoihin aina silloin tällöin. Esiin tulleet tapaukset ovat kuitenkin olleet yksittäisiä ja/tai johtuneet yhdestä tekijästä, joten ne eivät ole jääneet elämään kansan huulille. Juuripa siksi Itä-Uudenmaan poliisin tapaninpäivänä julkaisema tiedote koskien ”yksityisen turvallisuusalan yrityksen työntekijöiden asiakkaisiin kohdistamaa laajaa pahoinpitelykokonaisuutta” kohahdutti aivan kunnolla.

Poliisin tiedotteen myötä on selvinnyt asiakkaisiin kohdistettujen pahoinpitelyjen laajuus sekä systemaattisuus, ja sen myötä järjestyksenvalvojien toiminnan tarkempi syynääminen on aloitettu.

Tervehdin tätä muutosta ilahtuneena ja toivon sen olevan koko alan läpileikkaavaa.

Avarn Securityn lisäksi tikunnokkaan on nyt, täysin aiheellisesti, nostettu Securitas, jonka vartijoiden liikkeestä poistama henkilö kuoli kiinniottotilanteen yhteydessä. Asiasta uutisoi ensimmäisenä Iltalehti.

Haluaisin kovasti olla yllättynyt, mutta viiden turvallisuusalalla työskennellyn vuoden jälkeen olen ehtinyt kyynistymään alaa kohtaan täysin. Ison Omenan kiinniottotilanteesta näkemieni kuvien perusteella vartijoiden toiminta on ollut selkeästi ylimitoitettua, kun huomioi silminnäkijöiden kertomukset poistettavan henkilön rauhallisuudesta.

Tavallisesti kiinniotto- ja etenkin maihinvientitilanteissa henkilöä on raudoittamassa kaksi, vaikeissa tilanteissa jopa kolme.

Turvallisuusalan siunaus ja synti on aina ollut tiukka lojaalius omiaan kohtaan. Status quo´hon sopimattomia kartetaan alan sisäisesti, eikä tulokkaisiin luoteta. Siksi uskonkin vahvasti, että nyt esiin tulleet tapaukset ovat pelkkä höyhenenkevyt pintaraapaisu alan todelliseen tilaan.

Uusi ammatti työviikossa?

Mainittakoon tähän väliin, että en ole ikinä työskennellyt Avarn Securityn alaisena tai PRJV-tehtävissä. Securitaksen kanssa olen työskennellyt yhteistyössä kahdesti ollessani Provinssissa yhtenä vapaaehtoisten järjestyksenvalvojien esimiehenä.

Työtehtäväni ovatkin olleet pääasiassa kiertävää valvontaa tai kiinteää pisteellä työskentelyä erilaisissa tapahtumissa ja tilaisuuksissa. Niiden lisäksi olen työskennellyt erikokoisissa yökerhoissa ja keikkaklubeilla useissa eri tehtävissä, joten olen saanut varsin kattavan kokonaiskuvan alalla vallitsevista työskentely- ja toimintatavoista.

Juuri siksi olenkin puhunut useasti, miten koko turvallisuusala pitäisi uudistaa pohjamutia myöten. Tällä hetkellä järjestyksenvalvontaoikeudet saa suhteellisen helposti. Peruskoulutus on pituudeltaan 40 tuntia ja siihen sisältyy kaikki teoriaosuudesta perusvoimankäyttöön ja ensiapuun. Kurssin hyväksytysti läpäissyt voi toimia järjestyksenvalvojana oikeastaan kaikissa tapahtumissa ja tilaisuuksissa sekä paikoissa, joihin järjestyksenvalvojia on asetettu.

Lisäkurssit, kuten voimankäytön ykkönen tai kakkonen sekä ensiapukurssit, eivät ole pakollisia, mutta niihin kannustetaan vahvasti.

Ammatin hankkiminen yhdessä työviikossa voi kuulostaa unelmalta. Monelle se onkin, sillä jv-kursseja käyvät monista erilaisista taustoista tuleva: Jotkut työskentelevät baarissa, eikä turvallisuushenkilökuntaa saa aina paikalle lyhyellä varoitusajalla. Jotkut haluavat työskennellä tapahtumaturvallisuudessa omien töiden ohella.

Vastuusta tehdään oma leikkikenttä

Laissa yksityisistä turvallisuuspalveluista luvussa 26 kerrotaan, miten ”järjestyksenvalvojan on toimittava asiallisesti ja tasapuolisesti sekä sovinnollisuutta edistäen. Järjestyksenvalvojan tulee ensisijaisesti neuvoin ja kehotuksin ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta toimialueellaan.”

Kohta voi kuulostaa pieneltä, mutta on omissa silmissäni koko lain tärkein kohta: järjestyksenvalvojan tehtävä on ylläpitää järjestystä tasapuolisesti jokaista kohtaamaansa ihmistä kunnioittaen ja tasa-arvoisesti kohdellen.

Yhden pienen lätkän rintaan laittamisen myötä vastuu ympäristöstä ja kanssaihmisistä kasvaa aivan valtavasti. Vaikka iso osa järjestyksenvalvojista ottaa työnsä vakavasti ja suhtautuu siihen vaadittavalla velvollisuudentunnolla, aina on olemassa niitä, jotka muuttavat vastuun henkilökohtaisen ilakoinnin välineeksi.

Olen esimerkiksi kuullut sivusta, kuinka ennen erään tapahtuman alkua kollega toisesta firmasta toivoi pääsevänsä käyttämään teleskooppipamppua ”mahdollisimman paljon”. Olen seurannut sivusta lukuisia keskusteluja, joissa puhutaan naisista ja vähemmistöistä arvostelevasti ja vähättelevästi. Olen saanut (ja rikkonut) käskyjä seurata asiakkaita vain siksi, että he kuuluvat etniseen vähemmistöön, yleensä romaneihin.

Homottelu on arkipäivää, aivan kuten rasistiset slurritkin.

Muistan ikuisesti erään pikaruokapaikan asiakkaan, joka kysyi minulta, miksen tee ”tilanteelle mitään”. En ymmärtänyt mistä hän puhui. Ravintolassa oli ehkä parisenkymmentä asiakasta, joista suurin osa jonotti. Ammattinäkökulmastani tilanne oli rauhallinen.

Asiakas osoitti sormella kolmea teini-ikäistä poikaa, jotka nauroivat ja juttelivat keskenään arabiaksi. He eivät olleet tehneet mitään, he jonottivat yhtä nätisti kuin muutkin asiakkaat.

Minulle puhumaan tulleelle he olivat kuitenkin suuri uhka, joka piti poistaa. Ironisen tilanteesta teki se, että hän ei tajunnut minun olevan myös arabitaustainen aivan kuten uhkana pitämänsä asiakkaatkin.

Turvallisuus on myös asiakaspalvelua

Misogynian ja rasismin sekä ylimitoitetusta voimankäytöstä haaveilun lisäksi turvallisuusalaa piinaa kaiken läpileikkaava toksinen työympäristö, jossa ystävällisyys nähdään paheena ja uhkaava käytös hyveenä. Alalla on useita erikokoisia firmoja, joissa työntekijät arvotetaan sukupuolen perusteella, ja kiitos työstä näkyy toimistolla järjestettyjen kiitosjuhlien viinan määrässä eikä työntekijän palkassa.

Jos viikonlopun työvuorot sai tietää jo torstaina, laskin viikon onnistuneeksi. Aivan liian usein nimittäin kutsu vuoroon kävi vain pari tuntia ennen vuoron alkamista, ja silloinen pomoni aloitti jokaisen puhelun yksityiselämästäni utelulla. Hän halusi tietää missä olen ja missä seurassa, mitä olen suunnitellut tekeväni ja kenen kanssa. Jos satuin olemaan toisella paikkakunnalla tai en muuten kyennyt tekemään vuoroa, hän syyllisti ja löi luurin korvaan.

Sellaisten puheluiden jälkeen viesteihini tai kyselyihini seuraavan kuun vuoroista ei vastattu. Esiin tuomiini ongelmiin ei puututtu, ne ohitettiin.

Työaikalaille turvallisuusala nauraa päin naamaa.

Vaikka rakastin tapahtumaturvallisuudessa työskentelemistä ja pääsääntöisesti iloisten ihmisten kohtaamista, olen huojentunut, etten työskentele enää turvallisuusalalla. Arabitaustaisena ja julkisesti sateenkaarevana ihmisenä jouduin todistamaan jatkuvasti osaamistani aina enemmän kuin kollegani, eikä osaamistani arvostettu.

Siinä missä asiakkaat kiittivät hyvästä palvelusta ja auttamisesta, sain kollegoilta osakseni haukkumista ja moitteita ”liian iloisesta persoonasta”. Positiivinen asenteeni kuulemma pilasi järkkärien maineen, vei pohjan uskottavuudelta.

Kaipaan välillä turvallisuusalaa ja sitä, miten paljon ihmisten iloa ja riemua näin joka päivä. Kaipaan sitä, että sain auttaa ihmisiä ja osoittaa omalla olemassaolollani, että myös rodullistettu voi olla järkkäri. Olin hyvä työssäni ja tunsin jollain tapaa rikkovani lasikattoja. Solmin elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Juuripa siksi toivonkin, että nyt esiin tulleet aseman ja luottamuksen väärinkäytöt otettaisiin alalla tosissaan, eikä niitä lakaistaisi pois näkyvistä. Sen maton alle ei nimittäin ole mahtunut mitään enää pitkään aikaan.