Teatteri nousi kukoistukseen pandemian ja sodan varjoista

Kuluneena syksynä suomalaisessa teatterissa tapahtui suuri käänne. Yli kaksi vuotta teatterimme eli absurdissa tyhjiössä. Esityksiä harjoiteltiin, ne valmistuivat ja pantiin hyllylle, josta ne poimittiin ohjelmistoihin – ja varastoitiin uudelleen. Joskus valmiit esitykset eivät saaneet ensi-iltaansa koskaan, toiset joutuivat siirtämään tulemistaan useita kertoja. Haasteet seurasivat toisiaan.

Pandemia heitteli taidetta kuin myrsky rakkaudella veistettyjä kaarnaveneitä: väärälle rannalle. Nopeasti kuitenkin palattiin lähtöruutuun kiihkeästi kuin 1700 -luvun Saksassa Sturm und Drangin (Myrskyn ja kiihkon) aikoihin. Nytkin haluttiin näyttää, uhmata kulkutauteja ja sotaa, tehdä taide tärkeäksi.

Tänään näyttämöt ja katsomot täyttyvät, esitykset valmistuvat, herättävät keskustelua, ihastusta, viidakkorumpu lyö ja liput loppuvat kesken.

Katsoja pakahtuu ilosta saadessaan kokea yhä uusia taiteellisia voittoja suurissa ja pienissä teattereissa, monologeista satojen tekijöiden kokonaistaideteoksiin. Katsomoissa eläydytään, ollaan läsnä herkemmin tuntosarvin kuin muistan koskaan nähneeni.

Kun tekijät tulevat loppukiitoksiin, nousevat katsojat lähes poikkeuksetta osoittamaan kiitostaan seisaaltaan. Meidän teatterimme. Parasta, tärkeintä, läsnäolevinta. Elävät ihmiset esittävät tunnistettavia tarinoita meistä ja meille, tekevät taas näkymätöntä näkyväksi.

Salarakkauksia ja julmuutta

Helsingin Kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomo täyttyy viimeistä paikkaa myöten jokaisena iltana, jolloin esitetään Ingmar Bergmanin Fannya ja Alexanderia Paavo Westerbergin sovituksena ja ohjauksena. Esitys lumoaa katsomonsa kaksisuuntaisesti toisiaan takaa-ajavien pyörönäyttämöiden vimmaisessa rytmissä.

Tässä teille joulu, suku koolla, pitkät ja pienet pöydät, tuossa salarakkaudet ja tilanteista karkuun pulpahtavat julkisuudelmat kaatuvan joulukuusen alla, bergmanilaiset pahuuden syöverit ja irtipäästetyt ihmiskokeet vastapainonaan joulun runsaus ja rehvakas ilo, tunteiden vuoristoradat. Huikea roolitus ja näyttelijätyön äärirajoille venyvä tunneilmaisu puhuttelee.

Kun Eero Ahon demonisen piispa Vergeruksen huippuunsa hiottu, pedofiliaa lähentyvä julmuus yhä kiristyy, tekee mieli aivan aidosti rynnätä näyttämölle ja käskeä häntä lopettamaan. HETI. Pahuus on puhdistetun sairasta, lapset suojattomia ja heidän äitinsä kyvytön ratkaisemaan tilannetta.

Bergmanin sukunsa historiasta aikoinaan tekemä elokuva ja tv-sarja järkyttivät realismissaan ja lähikuvissaan. Näyttämöversio puhuttelee toisin keinoin, mutta vieraannuttaessaankin se heittelee ilman sakeaksi näkymättömiä veitsiä ja sivaltaa suorin sanoin. Suomalaiset näyttelijät tekevät omannäköistään epookkia, asteen Bergmania vähäeleisempää, mutta sitäkin tiheämpää perhedraamaa.

Antti Mattilan lavastus, esityksen ääni- ja valomaailma tuovat tapahtumat teonsanojen ketjuun tinkimättömästi. Suuri näyttämö elää ja vangitsee kohtaukset dramaturgisesti elävässä, orgaanisessa suhteessa toisiinsa. Tämä on vuosikymmenen esitys, hiottu kristalli.

Kylmäävän ajankohtainen esitys

Töölönlahden toisella reunalla Suomen Kansallisteatteri täyttää 150 vuotta ja juhlii kahden kerroksen spektaakkelilla, jonka kuvamaailmaa tehostetaan videotykein. Esa Leskisen Ensimmäinen tasavalta on kertomus Suomen ensimmäisen presidentin ja tasavaltaisen hallitusmuodon luojan K. J. Ståhlbergin (1865-1952) poliittisesta taistelusta ja Suomen vaikeasta tiestä demokratiaan.

Vesa Vierikon ja Kristiina Haltun tulkitsema presidenttipari tekee työtään jatkuvan uhan alla keskellä terroria, salaliittoja ja poliittista väkivaltaa kyydityksineen. Ääriryhmät ovat liikkeellä, näytelmä vetää verhot historian kabinettien edestä ja näemme miten hauras on Suomen valtiollinen itsenäisyys.

Esitys havainnoi tarkasti, jokainen kohtaus ja repliikki perustuu tutkittuihin, autenttisiin dokumentteihin. Esitys on kylmäävän ajankohtainen kuvatessaan Suomen geopoliittista asemaa maailmassa. Historia elää, tarttuu ja on totta. 

Ennakkoluulottomia roolimalleja

Yksi syksyn kohokohdista on nuorille ja heidän perheilleen tehty Astrid Lindgrenin romaanista sovitettu Ronja Ryövärintytär, jonka Aleksis Meaney ohjasi Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Aksa Korttilan rohkeaan Ronjaan voi samaistua ihan jokainen. 

Näytelmä syttyy sovittamaan oman aikamme ympäristöongelmia ja luontokatoa, Romeo ja Julia -genren perhevihamielisyyksiä. Se luo uusia ennakkoluulottomia roolimalleja. Maailma järkkyy luontokatastrofien myötä, mutta koska kyseessä on satu, myös loppu on onnellinen. Lumimyrskyt laantuvat, saamme kaikki osallistua yhteiseen keväthuutoon.

Lilla Teatern jatkaa teemaa esityksessään Kris och katastrof i Mumindalen. Jakob Höglund ohjaa rohkeasti ja varmalla kädellä muumit kokonaan uuteen, läpisävellettyyn ja mustavalkein nukein näyteltyyn janssonilaiseen ajanlaskuun.

Esitys on henkeäsalpaavan hienosyinen ja filosofinen tutkielma Muumilaaksosta, jossa ei esiinny paniikkihäiriötä vaikka komeetan tuloon on enää kolme tuntia. Ohjaus leikkii huumorilla ja Muumilaakson aforismeilla, mutta kohtauksiin on kudottu suuri määrä elävää elämää. Hahmot puhuttelevat: heillä on asiaa.

Uudessa tilanteessa yleisöään hakeva teatteri, kokeellisuuteen nojaavat ryhmät ja erilaiset esittävän taiteen formaatit luovat kaiken alusta, kirjoittavat, säveltävät, tekevät koreografioita. 

Onnellisinta on olla onnellinen

Esiin nousee kiinnostavia teemoja, jotka etsivät radikaalisti vanhasta poikkeavaa elämäntapaa ja -laatua. Ihmisen ja luonnon suhdetta arvioidaan maailmanlopun torjumisen näkökulmasta. Ravinto ja ruoka nousevat kulttuurisesti keskiöön kuten Klockriketeaternin aikamme luontaistaloutta kehittelevä pamfletti kokkeineen.

Alkuperäiskansojen maailmanymmärrys ja elonkehän analyysit saavat vastakaikua, kun tiede–taide–uskonto-kolminaisuus asettelee uuteen asentoon arvojaan. Maailman uudet kansainvaellukset konkretisoituvat Hanna Brotheruksen ohjatessa Vaasassa kauneimman koskaan näkemäni pakolaisnuorten ja paikkakuntalaisten yhteisen tulkinnan matkasta myrskyjen halki. Nimi on kaunis ja helppo: Maa.

Ympyrä sulkeutuu. Pakko sanoa! -festivaali valtaa Suomussalmen rajaseudun. Onnellisinta on olla onnellinen. Taisto Reimaluoto tulkitsee empaattisesti ja aidosti Taija Helmisen kirjoittaman ja Hanna Kirjavaisen ohjaaman monologin. Se on tositarina Oulussa 1912 syntyneestä ITE -taiteilijasta, balettitanssijasta, erakosta, rakennustyöläisestä, majatalon isännästä, ufobongarista, astrologista ja pasifistista nimeltään Elis Sinistö. Onnellinen mies, hyvä ihminen.

Sellaisiakin on. Jopa meidän aikanamme. Ja ellei ole, ryhtykäämme itse sellaiseksi.