Julkaisemme kesällä valikoiman keväällä ilmestyneitä juttuja. Artikkeli julkaistu alunperin 29.3.2023.
Timo Kauniston tuore väitöskirja Vaikea vihreys käsittelee keskustapuoleen ympäristöpolitiikkaa vuosina 1968–1987. Väitöskirjan mukaan keskustapuolueessa oli 1960-luvun lopulta lähtien vallalla ympäristö- ja luonnonsuojelua sekä tasapainotaloutta painottava vihreä aalto. Puolueen tavoitteena oli tuolloin ekologisen yleispuolueen asema.
1980-luvulla puolue kuitenkin hävisi taistelun vihreyden sisällöstä nousevalle uudelle vihreälle liikkeelle.
Tarkkaan ottaen ´Vaikea vihreys´ on toistaiseksi vasta Itä-Suomen yliopiston julkaisu, sillä väitöstilaisuus, jonka piti olla 18.3., peruttiin vain muutama päivä ennen tilaisuutta. Kauniston saaman tiedon mukaan tilaisuus peruuntui ”Itä-Suomen yliopiston tekemän hallinnollisen virheen vuoksi”. Uutta väitöspäivää ei tätä kirjoitettaessa ole osoitettu, ja julkaisu on poistettu yliopiston sivuilta.
Väitöstilaisuus siis siirtyi vaalien jälkeiseen aikaan.
Kaunisto on läpikäynyt väitöskirjaansa varten laajan aineiston, johon kuuluvat muun muassa keskustapuolueen toimielinten kokouspöytäkirjat, keskustelumuistioita, ohjelmaluonnoksia ja puheita. Hän on myös haastatellut puolueen tuon ajan keskeisiä toimijoita.
Väitöskirjassa kuvataan 1960-luvun lopulla käynnistynyttä vihreää aaltoa, joka haastoi keskustapuolueen silloisen linjan. Kaunisto kutsuu vihreää aaltoa puolueen ”ideologiseksi renessanssiksi”.
Vihreän aallon alkuaikojen tavoitteena oli muovata Maalaisliiton perustaja Santeri Alkion ihanteita uuden sukupolven poliittiseksi ideologiaksi, jossa korostettiin luontoa ja uudistuvia luonnonvaroja ja vastustettiin yhteiskunnan toimintojen keskittämistä. Alkio tähdensi kotimaisen työn ja pientuotannon tukemista, yhteisöjen voimaa ja osuustoimintaa.
Yhteiskunnallisen elämän tavoitteena tuli olla elämäntapojen uudistaminen maaseutuhenkisen maailmankatsomuksen perustalta.
Keskustan vihreä aalto sai Kauniston mukaan esikuvansa Ruotsin sisarpuolueelta ja ideologisia vaikutteita norjalaisilta aluepoliitikoilta. Toimintamallin se sai ajan henkeä tavoitelleelta puolueen nuorisojärjestöltä Nuoren Keskustan Liitolta (NKL), joka tarttui Alkion ajatuksiin emopuoluetta aikaisemmin. Nuorisojärjestön uusalkiolaisuutta inspiroivat myös muun muassa norjalaisen sosiologi ja vasemmistopoliitikko Ottar Broxin sekä biologi Hartvik Saetran ajatukset.
Ympäristökysymysten nousu
Tutkimusjakson alkuvuosina ympäristökysymykset eivät erityisemmin kuuluneet keskustapuolueen tavoitteisiin. Ne siirtyivät osaksi puolueen ohjelmapolitiikkaa osana NKL:n vihreää aaltoa sekä ohjelman asiantuntijavalmistelua.
Kauniston mukaan puolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen osallistui aktiivisesti puolueen ohjelmatyöhön ja hänen myötävaikutuksellaan nouseva vihreys ja ekologia kytkeytyivät osaksi puolueen ideologiaa.
Ympäristönsuojelu toimi hetken myös keskipuolueiden varovaisen yhteistyön liimana.
Keskustapuolue, RKP ja LKP löysivät vastakaikua tuolloin nousevasta ympäristökysymyksestä ja elokuussa 1968 ne jopa julkistivat luonnon- ja ympäristönsuojelusta yhteisen julistuksen.
Eduskuntavaalien 1970 ohjelmassaan keskustapuolue nosti esiin useita ympäristöpolitiikan linjauksia ja määritteli, että alkamassa oli tehostetun luonnonsuojelun vuosikymmen. Tavoitteinaan keskustapuolue korosti keskittyvän yhteiskunnan torjumista, asumisen väljyyttä, kaupunkien jäteongelmien ratkaisuja ja kulutuksen kasvun tasapainottamista.
1970-luvulla myös energia- ja öljykriisi vahvisti keskustalaista ympäristöpolitiikkaa. Puolue näki fossiilisten polttoaineiden korvaamisen kotimaisella puulla ja turpeella keinona yhdistää alueiden Suomen, työllisyyden ja kestävän luonnonvarapolitiikan intressit.
Ydinvoimaan puolue alkoi suhtautua hyvin kriittisesti 1970-luvun puolivälissä, jo ennen Tshernobylin onnettomuutta.
Kauniston mukaan keskustapuolue erottuikin 1970-luvun alussa muista puolueista vihreän aallon ideologialla ja edistämällä käytännön suojelutoimia. Ympäristöasiat saivat myös puolueen enemmistön tuen – lukuun ottamatta epäilyksiä herättävää kaavoitusta, yksityisten maiden suojelua ja maankäyttöpolitiikkaa.
Kauniston mukaan keskustapuolueen käytännönläheinen luonto- ja ympäristöpolitiikka kasvatti puolueen kiinnostavuutta erityisesti äänestysikään tulevissa ikäluokissa. Puolue myös organisoi maakuntien uusien yliopistojen kärkitutkijoita laajaan ympäristö- ja energiapolitiikan ohjelmatyöhönsä.
Kaiken kaikkiaan keskustapuolue näki tuolloin vihreyden sille luontaisena ideologiana ja nosti sen profiilikysymystensä joukkoon. Alkioon yhdistetty vihreys vahvisti Kauniston mukaan keskustalaista identiteettiä ja loi puolueelle erottuvan profiilin sosialismin ja konservatiivisen oikeiston välisessä vastakkainasettelussa.
Edistäjästä jarrumieheksi
Vaatimus kulutuksen kasvun tasapainottamisesta näkyi puolueen ohjelmissa 1980-luvun alkupuolelle saakka. Kasvuajattelun ja luonnonvarojen kestämättömän käytön hillitsemiseen oli kuitenkin vaikeampi löytää keinoja kuin esimerkiksi metsäteollisuuden saastuttamiseen tai alkuperäisen luonnon suojeluun.
Keskustapuolueen rooli talouskasvun ja perinteisen talousajattelun tukijana vahvistuikin 1980- luvulla ja puolueen into ympäristöasioihin laimeni. Kauniston mukaan vihreys säilyi puolueen retoriikassa mutta väheni käytännön toimissa 80-luvun mittaan.
Yhtenä syynä Kaunisto näkee MTK:n jo 1970-luvulla vahvistuneen vaikutuksen keskustapuolueen politiikassa. Vaalitappioiden heikentämän puolueen toimijat jäivät tuolloin maapolitiikassa ”MTK:n panttivangeiksi”. Maaseudun elinkeinojen edut ajettiin vastakkain kaupungistumisen ja luonnonsuojelun kanssa.
MTK näki keskustapuolueen yleispuoluekehityksen haitallisena maatalouden ja omistamisen edunvalvonnan kannalta. Se pyrki viemään omia ehdokkaitaan läpi puolueen eduskuntaryhmään ja laati opposition käyttöön pitkälle valmisteltuja lakialoitteita.
Keskustanuoret pettyivät
Keskustalaisen ympäristöpolitiikan sisältö muuttuikin 80-luvulla aiempaa useammin taisteluksi omistuksen suojasta tai sen tulkinnasta. Puolue sai ympäristönsuojelussa jarrumiehen maineen.
Paavo Väyrysen puheenjohtajakaudella 1980- 1990 Väyrysen itsensäkin harjoittama talous- ja kasvupolitiikan kritiikki vaihtui markkinahenkiseksi kasvuhakuisuudeksi ja puolueen vihreys laimentui enemmän mielikuvaksi kuin politiikan sisällöksi. Teollisuuden vaikutusvalta puolueessa kasvoi ja puolueen johto kävi sisäistä kamppailua suhtautumisesta ydinvoiman lisärakentamiseen.
Nuoren Keskustan Liitto pettyi puolueen toimintaan ympäristöasioissa. Tappio kevään 1987 hallitusratkaisuissa ohensi entisestään keskustapuolueen tavoitetta johtavasta, alkiolaisen vihreyden puolueesta. Oppositioon puolue lähti taistelemaan talouspolitiikka edellä.
Kaiken kaikkiaan keskustapuolueen merkitys yhteiskunnan vihertymisessä oli Kauniston mukaan tutkimusajanjaksolla kuitenkin huomattava. Varsinkin nuorisoliike levitti ekologista retoriikkaa ja käsitteistöä koko yhteiskuntaan. Etenkin 70-luvulla puolue pystyi Kauniston mukaan siirtämään ympäristövaatimuksiaan poliittiseksi toiminnaksi.
Puolueessa ei Kauniston mukaan kuitenkaan täysin oivallettu, että uusvasemmistolaisen ja liberaalin liikkeen parista irtautui 70-luvulla uutta suuntaa hakeva, poliittisesti hapuileva, aiempaa kansainvälisempi maapallon tulevaisuudesta huolestunut joukko. Esimerkiksi Koijärvelle kokoontuneiden taustaa ja motiiveja ihmeteltiin ja Koijärvi-liikettä epäiltiin vasemmiston poliittiseksi hyökkäykseksi. Keskusta hahmotti tämänkin konfliktin lähinnä omistajuuden kautta.
Vaikka alkiolainen vihreys oli tuonut puolueelle selvää nostetta, ja jonkin verran kannatuksen lisäystä, keskustapuolue hävisi taistelun vihreyden sisällöstä nousevalle uudelle vihreälle liikkeelle. Käytännössä vihreät tulivat Kauniston mukaan politiikkaan samoilla teemoilla kuin keskustanuoret, mutta uusia äänestäjäryhmiä puhuttelevammin.
”Moderni vihreä liike syntyi vaihtoehtotoiminnasta ja kulttuurista, jota ruokki voimistuva vakiintuneiden puolueiden toimintatapojen ja instituutioiden vastaisuus”, Kaunisto luonnehtii.
Jäsenmäärältään suuri, mutta jäykkä keskustapuolue ei Kauniston mukaan pystynyt reagoimaan voimistuvaan valtapuolueiden vastaisuuteen, urbaanin elämäntavan vahvistumiseen ja länsimaisen kulttuurin kritisointiin, vaan joutui itse syytösten maalitauluksi.
”Vallankumous söi omat lapsensa”, Kaunisto toteaa.
MMM Timo Kaunisto oli keskustapuolueen kansanedustaja 2007–2011 ja työskenteli 90-luvulla muun muassa MTK:n tiedotuspäällikkönä. Kaunisto oli ehdolla 2011 eduskuntavaaleissa, mutta putosi. Myöhemmin Kaunisto arvioi, että hänen 2010 tapahtunut avioeronsa ja avioitumisensa vihreiden kansanedustaja Kirsi Ojansuun kanssa oli yksi syy putoamiseen.
Lähde: Vaikea vihreys – Keskustapuolueen ympäristöpolitiikka 1986 – 1987. Timo Kaunisto. Itä-Suomen yliopisto.
Mielenkiintoinen juttu.
Toimin 1960- ja 1970-luvulla Luonto-liitossa ja Luonnonsuojelulitossa, mutta mieleen ei ole jäänyt kyllä minkäänlaista kuvaa keskustapuolueen muita suuremmasta ympäristöaktiivisuudesta noilta vuosilta. Kun puhuttiin metsäteollisuuden pilaamista vesistöistä tai teollisuuden ilmastopäästöistä, mielestäni keskustapuolue oli ympäristöliikkeen näkökulmasta altavastaajana ihan siinä kuin muutkin puolueet.
Mutta ehkä sitten puolueen sisällä keskusteltiin myös ympäristöpolitiikan tehostamisesta. Niin tosin tapahtui myös ainakin kokoomuksessa 1970-luvulla.