Eeva Putron ja Atro Kahiluodon käsikirjoittama näytelmä Pentti Linkola – kaltaisemme? Kansallisteatterin Vallilan näyttämöllä haastaa katsojat pohtimaan omia kulutustottumuksiaan ja vastuutaan planeetasta. Vihreää liikettäkin perustamassa ollut Linkola oli ristiriitainen hahmo, joka on toisaalta luonut pohjaa suomalaiselle ympäristönsuojelulle ja perustanut muun muassa metsiä edelleenkin suojelevan Luonnonperintösäätiön. Hänen ajatuksensa olivat aivan liian radikaaleja ja näyttäytyivät suoranaisena ihmisvihana. Vihreissäkin hänet nähtiin hyvin pian lähinnä uhkana.
Näytelmän alussa kysytäänkin, voiko Pentti Linkolaa ymmärtää. Teos on yritys ymmärtää ihmistä, joka rakasti enemmän lintuja kuin ihmisiä.
Ehdoton radikaali eli kuten opetti
Linkolan isä oli Suomen luonnonsuojeluliiton perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja, joten Helsingissä syntyneenäkin hänellä rakkaus luontoon lienee tullut verenperintönä. Linkola oli hyvin vaativa niin itseään kuin muitakin kohtaan, ja hän eli niin kuin opetti. Hänen luonteessaan mustavalkoisuus ja ehdottomuus, voimistunut oikeudenmukaisuuden vaatimus, kognitiivisen empatiakyvyn puutteet, intohimoinen suhtautuminen yhteen teemaan (lintuihin), raivokohtaukset sekä koulupudokkuus viittaavat vahvasti siihen, että Linkola saattoi olla autismin kirjolla. Jos näin tosiaan oli, sitä ei tuohon aikaan osattu diagnosoida, vaan hänet jätettiin syrjään ja hänen mielenterveyttään epäiltiin. Näytelmässäkin kaikuivat hullu-nimitykset useaan kertaan.
Linkola oli kuin aikansa Greta Thunberg. Nähdessään vääryyden hän ei voinut olla toimimatta. Linkolan ratkaisut olivat kuitenkin Thunbergia radikaalimmat. Hän oli valmis tekemään mitä tahansa planeetan tulevaisuutta suojellakseen. Hänellä ei ollut empatiaa vääryyden tekijää eli ihmiskuntaa kohtaan, vaan hän näki jopa ihmisten määrän vähentämisen planeetan kannalta oikeana ratkaisuna.
Ihmisten sijaan Linkola samaistui voimakkaasti hätää kärsivään osapuoleen, ihmisen toiminnan uhriin, luontoon. Jokainen kaadettu puu teki hänet surulliseksi. Hänelle puut olivat kuin ihmisiä ja hakkuut puiden Auschwitz. Hän sääli ihmisiä, jotka eivät itkeneet hakkuuaukion nähdessään.
Linkola näki, että kaikella elämällä on yhteys ja siten sama arvo, eikä hän voinut ymmärtää, miksi ihmiskunta pitää itseään muita lajeja tärkeämpänä. Tilanne oli hänestä hyvin epäoikeudenmukainen.
“Miksi minä olen niin tärkeä, että kaikkien muiden lajien on pakko väistyä?”, hän kysyi.
Ehkäpä juuri luonnon tuhoutumiskehitys sai Linkolan ajautumaan äärimmäisiin ajatuksiin ihmiskunnan tulevaisuudesta, eikä hän enää kyennyt eläytymään läheistensä hyvinvoinnin ehtoihin ja perimmäisiin tarpeisiin. Tämä johti lopulta ihmissuhteiden päättymiseen ja depressioon.
“Miten voi olla onnellinen, kun ainoa tunnettu elämä on tuhoutumassa?”, hän ihmetteli.
Ristiriitojen riipimä elämä jätti jälkensä
Vaikka näytelmässä vääjäämättä Linkolan persoona nousee etualalle, onnistuu se tuomaan ilmastonmuutoksen sekä luonnon ja ihmisen suhteen esille kirpeän ajankohtaisesti. Se pakottaa meidät pohtimaan, pitäisikö meidän sittenkin tehdä vielä paljon enemmän. Olimmepa Pentti Linkolan persoonasta ja elämästä mitä mieltä tahansa, on myönnettävä, että hänen intohimoinen ja ehdoton suhteensa lintuihin ja metsiin on ihailtavan tarkkakatseista ja aikanaan tätä hetkeä ja tulevaa poikkeuksellisen hyvin ennakoivaa.
Pentti Linkolan koko elämä vaikuttaa riipivien ristiriitojen kyllästämältä. Hänen luonnonsuojelulliset ajatuksensa olivat epäilemättä vilpittömän hyvää tarkoittavia, mutta keinot liian radikaaleja Koijärvi-ajan vihreään liikkeeseen. Hän halusi suojella elämää, vaikka väkivalloin. Käytännönläheisen kalastajan elämän valinta oli ristiriidassa hänen oman epäkäytännöllisyytensä kanssa. Hänen samaistumisensa lintuihin oli äärimmäistä, mutta perheen tai vaikkapa hevosen kohtelu huonoa.
Näytelmä jätti jäljen ja pohdinta jatkuu. Kun ilmastonmuutosta ja vaikkapa vihreää siirtymää yritetään edistää, on selvää, että vahva ristiriitaisuus vallitsee kaikessa, mitä vain yritämmekin tehdä asioiden korjaamiseksi. Kuten näytelmässäkin pohdittiin, senkin esittäminen kuluttaa luonnonvaroja. Sitä varten vuokrattu sali tulee lämmittää, ihmisten saapua paikalle ja niin edelleen. Toisaalta näytelmä osaltaan pyrkii edistämään luonnonsuojelua nostamalla esiin niitä Linkolan ajatuksia, joista voisimme ottaa oppia.
Yksi Linkolan tärkeimmistä opeista voisi olla se, että meidän tulisi opetella tarkastelemaan toimintaamme objektiivisesti, oman lajin näkökulman ulkopuolelta ja arvostaa kaikkea elämää siinä missä omaammekin.
Itketään vähän hakkuuaukion nähdessämme, mutta ei masennuta, vaan tehdään entistä sinnikkäämmin töitä planeetan ja sen lajien eteen.
Tulevaisuuden vihreys etsii aineksia menneisyyden vihreydestä. Pentti Linkola teki niin omalla tavallaan, mutta hänen ajattelunsa ei ollut riittävän moraalista vihreälle liikkeelle.
Mutta, ehkä tämän keskustelun aika on taas tullut? On täysin mahdollista yhdistää menneisyys, tulevaisuus, moraali ja ekologia.
Olen kirjoittanut omia ajatuksiani aiheesta tänne: uusitraditionalismi.substack.com