Miksi en jaksa enää lukea kirjoja?

En ole koskaan ollut ihminen, joka on hyvä muodostamaan rutiineja. Mutta alakoululaisena minulle muodostui yksi viikkorutiini, josta oli helppo pitää kiinni. Joka tiistai odotin tienposkessa kirjastoautoa, jonne palautin edellisellä viikolla lainaamani kirjat ja noudin uudet. Kirjastoon oli liian pitkä matka omin päin kuljettavaksi, mutta kirjastoautolle minä pääsin itse. 

Siitä tuli mielessäni symboli vapaudelle ja itsenäisyydelle. Mutta myös portille lukemattomiin (toim. huom. kaksoismerkitys on tahallinen) maailmoihin, joissa ei tarvinnut tuntea itseään yksinäiseksi, ulkopuoliseksi tai vialliseksi. Kun kirjastoauto lopulta saapui nököttäessäni siinä tienposkessa, se tuntui olevan kuin liitävä lohikäärme, joka kuiskasi minulle: “Tule seikkailemaan kanssani.”

Minä rakastin lukea. Luin kaikenlaista Aku Ankoista historiallisiin romaaneihin ja se antoi minulle niin lohtua, iloa kuin voimaa. Yksi lempikirjoistani oli Roal Dahlin Matilda: Kertomus vaikeissa oloissa olevasta tytöstä, jolla onkin taikavoimia, joka nouseekin vastarintaan ja jolla onkin onnellinen loppu. Se sai minut ajattelemaan, että minäkin voisin olla kuin hän. 

Minulla saattoi usein tulla kirjaston lainaraja täyteen, 40 kirjaa. Lukemattomat kirjat olivat levällään useana vinona pinona yöpöydälläni. Eräitä rakkaimpia lapsuusmuistojani ovat lukien vietetyt yöt. Hämärässä talossa muun perheen nukkuessa minä nökötin sängylläni kirja kädessä pienen lukuvalon loisteessa, koska en vain yksinkertaisesti malttanut mennä nukkumaan. 

Taas täysin lumoutuneena uuden kirjan maailmasta ajattelin uudelleen ja uudelleen, että “vielä yksi luku, vielä yksi luku”, kunnes viimeiset rivit tulivat vastaan ja huomasin taas valvoneeni liian myöhään. 

Kasvaessa aikuiseksi jokin muuttui.

Yhtäkkiä ne lukemattomat kirjapinot yöpöydällä olivat kirjaimellisesti juuri sitä. Lukemattomia. Koska en joko jaksa tai ehdi lukea enää juuri mitään. Yritän kyllä kovasti ja ostan usein kirjoja ajatuksella, että minä haluaisin olla sellainen ihminen, joka lukee tämän kirjan. 

Se on ehkä jopa osa ongelmaa, koska yhtäkkiä lukemisesta oli tullut yksi suoritus muiden ohessa, sellainen, mitä hyvän ihmisen kuuluu tehdä, jotta olisi hyvä ja kunnollinen elämä. Eihän hyvä ja kunnollinen ihminen jätä lukematta siksi, että omaa rapautunutta keskittymiskykyä houkuttelevat enemmän 5 sekunnin Tiktok-videot. Vertaan usein itseäni ihmisiin, jotka lukevat yhä paljon ja hävettää. Siinä missä lukeminen tai oikeastaan lukemattomuus herättää nykyään usein syyllisyyttä, lapsena se oli vaan ihan sitä itseään: hauskaa. En minä ajatellut, että minun pitäisi lukea. Luin, koska se oli ihanaa. 

En ole silti luopunut toivosta. Aion jatkaa lukemattomien kirjojen ostamista. Aina välillä tärppää. Viimeksi lumouduin täydellisesti Maria Turtschaninoffin kirjasta Suomaa. Suomalaisen luontosuhteen, paikallishistorian, mytologian ja ylisukupolvisuuden käsittely imaisi minut täysin mukaansa. Yhtäkkiä olin taas se yöllä pienen lukuvalon loisteessa oleva pieni tyttö, joka valvoo liian myöhään, koska ei malta laskea kirjaa kädestään. Se loi juuri sitä, toivoa siitä, että voisin olla se lapsuuden lukutoukka myös jatkossa. 

Toisaalta olen miettinyt, että ehkä kaipaan uutta suhdetta lukemiseen. Ei lukemista pitäisi joutua suorittamaan. Jos ei jaksa lukea uutta kirjaa, voi hyvin lukea uudelleen jonkun lapsuuden suosikin, josta tietää pitävänsä. Eikä kaikkia kirjoja tarvitse lukea loppuun, eikä tarvitse lukea paljon kerrallaan. Sitä voi lukea yhden sivun, kappaleen tai vain lauseen, ja se on silti lukemista. 

Yksi koko elämäni läpi säilyneitä mieluisimpia lukemisen muotoja on lukea iltasatuja lapsille. Lapsena luin veljilleni, nyt muille sukulaislapsille. Sadut ovat jotenkin saavutettavampia, usein helppolukuisia ja lyhyitä. Saduilla olen myös opettanut suomen kieltä vieraskielisille lapsille. Toisaalta yksi tärkeimpiä vaihto-opiskelumuistoja minulle oli, kun kämppäkaverini luki minulle äidinkielellään espanjalaisia lastensatuja ja opetti minua puhumaan kuin olisin ollut lapsi.

Iltasatu on aina hektisemmäksi käyvässä maailmassa pieni hengähdystauko, jossa pysähtyy johonkin ikiaikaiseen. Näin minun äitini, hänen äitinsä ja hänenkin äitinsä ovat saaneet tuntea tarinoiden sukupolvien yli kantavan voiman. Ja siinä ketjussa olen minä tänään kantamassa sanojen soihtua eteenpäin. 

Kesäkirjasto-kysymykset:

1. Kirja, jonka muistan lapsuudesta. Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka. Kirja, joka opetti minulle niin ystävyyden merkityksestä kuin naisen asemasta 1800-luvun Kiinassa. 
2. Kirja, josta en olisi arvannut pitäväni. Albert Camus: Sivullinen. Lukemattomat klassikkoteokset ovat jääneet kesken, mutta Sivullisen pohdintaan ihmiselämän ja kuoleman merkityksestä palaan yhä uudelleen. 
3. Kirja, joka on yhä lukematta. Sofi Oksanen: Puhdistus. Olen usein miettinyt, että tämä täytyy lukea, mutta en ole harmikseni saanut aikaiseksi. 
4. Kirja, josta pitäisi tehdä elokuva. Maria Turtschaninoff: Suomaa. Vangitseva romaani suomalaisesta luontosuhteesta, paikallishistoriasta, mytologiasta ja ylisukupolvisuudesta. 

Verden Kesäkirjasto -juttusarjassa vihreästi ajattelevat jakavat kokemuksiaan lukemisesta ja tarinoiden tarjoamista elämyksistä ja oivalluksista.