Luontokato ei tullut yllätyksenä, nyt aikaa ei ole liikaa

Hiljattain kuollut suomalaisen luontovalokuvauksen pioneeri Hannu Hautala tuotti vuonna 1978 valokuvakirjan ”Kololinnut ja muut pökkelöpesijät”. Täydellisiksi muokattuihin digikuviin tottunut 2020-lukulainen saattaa ensin vierastaa kirjan rosoisia mustavalkokuvia.

Hautala ei pyrkinytkään täydellisiin potrettikuviin – niitä varten oli 1970-luvulla taitavat lintupiirtäjät. Hän tavoittaa ilmiömäisellä taidollaan kunkin kirjassa kuvatun linnun tai nisäkkään elämän ja ne maisemat, joissa ne ovat omimmillaan. Hautala oli itsekin omimmillaan koskemattomassa luonnossa, kaukana ihmisen maailman menosta ja ryskeestä.

Kirjan ehkä herkimmissä kuvissa esiintyy pikkuruinen hömötiainen. Lajinkuvaukset kirjaan laatinut Asko Kaikusalo (1941–2012) herkistyy hänkin kuvatessaan reippaasti touhuavaa pohjoisten metsien selviytyjää. 

Kirjan ilmestyessä hömötiainen oli vielä yleinen, vaikka jo silloin jouduttiin toteamaan sen olleen parikymmentä vuotta aikaisemmin linnustomme neljänneksi runsain ja vähentyneen siitä. 

Enteellisesti Kaikusalo kirjoittaa: ”Jos hömötiainen puuttuu, metsä ei ole enää Metsä”.

Nyt tiedämme, että yhä suurempi osa metsistämme ei enää ole luonnonmukaisia metsiä. Ennen runsas hömötiainen on taantunut erittäin uhanalaiseksi. Myös muut luonnonkoloja tarvitsevat linnut ovat hätää kärsimässä, kun vanhat metsät ovat muuttuneet avohakkuualueiksi ja metsän näköisiksi puupelloiksi.

Yhdeksän vuotta myöhemmin ilmestyi Pertti Saurolan ja Juhani Koivun suurteos ”Sääksi”. Se kertoo toisenlaisen tarinan linnusta, joka oli puoli vuosisataa sitten sukupuuton partaalla. Juuri kun petolintuihin kohdistuneesta järjettömästä vainosta oltiin pääsemässä eroon, ilmaantui uusi uhka: ympäristömyrkyt. Niistä pahin oli DDT, jota kertyi suuriin petolintuihin ja heikensi munankuoria niin, että poikastuotanto romahti. 

Vainon ja myrkkyjen jälkeen viimeisen niitin sääkselle oli antamassa tehometsätalous. Kotkien jälkeen suurimpana petolintunamme sääksi tarvitsee pesäpuikseen suuria, vanhoja ja vankkoja mäntyjä, mikä ei metsätaloudelle sopinut. 

”Laajoilta alueilta on viimeisetkin sääksiaihkit ehditty uhraamaan kerskakulutuksen alttarilla”, toteavat tekijät.

Onnellinen tarina

Sääksen tarina kääntyi kuitenkin onnellisemmalle uralle. Vaino päättyi, DDT kiellettiin, ja sääksen suojelemiseksi käynnistettiin sääksiprojekti, jossa Saurola on tehnyt valtaisan elämäntyön.

Onnekseen sääksi ei tarvitse laajoja vanhoja metsiä, vaan sille riittää vankka pesäpuu ja pesimärauha. Sääksiprojektissa on paitsi suojeltu vanhoja sääksipetäjiä, myös rakennettu lukemattomia tekopesiä, jotka ovat kelvanneet linnuille hyvin. 

Vuonna 1987 sääksiprojektissa oli kysymys siitä, saadaanko komea petolintu pelastetuksi jälkipolville. Nyt tiedämme, että sääksi on jälleen elinvoimainen laji ja tavallinen näky matalien meren- ja järvenlahtien yllä.

Nämä kirjaklassikot kertoivat jo vuosikymmeniä sitten lajikadosta ja metsien monimuotoisuuden vähenemisestä. Nyt näkyvä luontokatokriisi ei ole tullut yllätyksenä kenellekään, joka silloin oli kiinnostunut linnuista ja luonnosta. Sitä taustaa vasten on tuskallista lukea kommentteja, joissa ei vieläkään tunnusteta alkuperäisen suomalaisen metsäluonnon olevan tuhon partaalla. 

Sääksen tarina antaa kuitenkin toivoa: me kykenemme myös palauttamaan luontoa, jos tahdomme. Aika vain uhkaa loppua kesken.