Minä en ole sinun politiikkaterapeuttisi

Sukujuhlat, yökerhoilta ja illalliskutsut voivat sisältää välillä hieman kiusallisia tilanteita. Joku alkaa selittämään siitä, kuinka muistaa sinut vaippaiässä ja toinen osoittaa uuden kumppaninsa kanssa vähän liiallisesti hellyyttä. Mutta minun kohdallani mikään ei aiheuta yhtä nopeasti tunnelma latistumista kuin totuuden kertominen siitä, mitä elämälläni teen. Minä nimittäin opiskelen politiikan tutkimusta.

Olen läpi elämäni ollut hyvin avoimesti kiinnostunut politiikasta. Jo yhdeksänvuotiaana ilmaisin vanhemmilleni, että minusta tulisi jonain päivänä Yhdysvaltojen suurlähettiläs. Vaikka unelma-ammatti vaihtui, säilyi innostus politiikkaa kohtaan ja tällä hetkellä opiskelen kolmatta vuotta valtio-oppia.

Olen tässä vuosien varrella huomannut, että minulla on hieman muita useammin ollut huonoja iltoja. Olen saanut tämän jäljitettyä siihen tekijään, että minä opiskelen alaa, josta joka ikisellä on mielipide. Keskustelun luonne muuttuu välittömästi, ja epämukavuuden lisäksi opinnoista kertominen voi johtaa halveksuntaan tai jopa uhkailuun.

Astelin terveysasemalle ja suuntasin tapaamaan ensimmäistä kertaa uutta fysioterapeuttiani. Kävimme liikkeitä läpi, jonka jälkeen hän pyysi minua asettumaan makuulle, jotta hän voisi hieroa kipeää jalkaani. Asetuin mukavasti ja hiljaisuuden täyttämiseksi tarkoitettu small talk -keskustelu alkaa.

“Mitä opiskelet?”, johon vastaan todenmukaisesti.

”Onpas mielenkiintoista. Kuule minä olen noita presidentinvaaleja seurannut ja kylläpäs se Pekka on kauhea.”

Vuodatus Haavistosta jatkuu ja minä pää patjassa suunnittelen pakokeinoja. Olen juuri edellisenä päivänä ollut keräämässä kannattajakortteja, ja Pekka Haavisto on yksi poliittisista idoleistani, joten tämä vuodatus epämukavuuden lisäksi iskee hieman ihon alle.

Minulle tämä vuodatuksen kuuleminen opinnoistani kertomisen jälkeen on niin tuttua, etten enää jaksa oikeastaan yllättyä. Niin parturin tuolissa kuin serkun synttärijuhlissa on joku alkanut epämukavan paljon avautumaan omista ajatuksistaan. Ihmiset näkevät opiskelustatukseni tarkoittavan, että minä olisin pakosti kiinnostunut politiikasta, oli aihe tai mielipide mikä tahansa. Välillä valehtelu on vain helpompaa, jopa turvallisempaa.

Yksi parhaista illoistani oli klubireissu ystäväni kanssa. Päätimme lähteä ilman haalareita matkaan ja omaksua alter egot suoraan Kumman kaa -ohjelmasta. Minä olin terveydenhoitaja-Ellu ja hän Anne. Esittäydyimme uusille ihmisille, eikä kukaan alkanut avautumaan koko iltana. Saimme tanssia ja laulaa karaokessa ilman, että kertaakaan kukaan alkoi jauhaa siitä, kuinka heitä hiertää tämä tai ketuttaa tuo.

Olen ajan kuluessa oppinut asettamaan paremmin rajat. Läheskään aina niitä ei kunnioiteta ja mieli pahoitetaan, jos en ole tuulella, että haluaisin puhua välillä hyvin synkistä maailman menoista. Minä en ole sinun politiikkaterapeuttisi. Haluan auttaa tekemään maailmasta paremman paikan, mutta minäkin välillä tarvitsen rauhan olla ihan vain oma itseni. Valitettavasti en ole ainoa, joka tällaista ennakkoluuloista käytöstä kohtaa.

Kuulin hyvän ajatuksen siitä, että se, mitä opiskelet tai teet työksesi, ei tulisi kuulua ensimmäisiin kysymyksiin, mitä kysytään. Kysytään sen sijaan, vaikka “Mitä sinä tykkäät tehdä?”