“Ei minulla ole mitään ongelmaa” – dialogia alkoholismista

”Vaikka minä olin sairauden sisällä ja tavallaan sairaudentunnoton, niin itse minä ostin ne viinat ja minä ne kurkkuuni kumosin. Sen kanssa pitää sitten vaan jotenkin elää.” Näin totesi pitkällisen pohdintamme ja kirjaksi edenneen dialogimme toinen osapuoli. Se alkoholisti. Toinen on sitten se alkoholistin läheinen. Kumpikin on aloittanut toipumisen prosessin, joka muutti koko loppuelämän.

Suomessa on THL:n arvioiden mukaan noin 400 000 alkoholin ongelmakäyttäjää – mutta kuinka monta läheistä sairauden varjossa elääkään? Mitä heille kuuluu, tietääkö kukaan? 

Alkoholismi on piilossa ja silti joka puolella – se koskettaa käytännössä jokaista suomalaista jollakin tavalla. Jokaisella alkoholin ongelmakäyttäjällä on läheisiä, ainakin niin kauan, kunnes he väsyvät ja mahdollisesti luovuttavat. Kirjan kirjoittamisella halusimme nostaa esiin sitä ääntä, joka ei kuulu, ja tuoda esiin sitä näytelmää, jota niin monessa perheessä ja lähisuhteessa eletään. 

Riippuvuuden näytelmässä ei ole väliaikaa, ei poisheitettäviä rooliasuja ja poistumisteitä on vain yksi – päihteen käytön lopettaminen. Se loppuu joko lopettamalla päihteen nauttiminen tai hiekkahoidolla. Jälkimmäinen tarkoittaa, että päihde vie hautaan jälleen yhden ennenaikaisen taudille antautuneen.

Alkoholismiin puuttumisessa ensimmäinen askel on ongelmasta puhuminen. Voimakkaasti stigmatisoivasta riippuvuussairaudesta puhuminen on vaikeaa ja usein häpeällistä. Häpeä saa sulkemaan suut ja piilottamaan tilanteen. Häpeää kokee alkoholisti ja sitä kokevat läheiset. Myötätuntoa kyllä löytyy ja vertaistukea, mutta sitä saadakseen pitää sairaus ensin tunnistaa ja sitten vielä uskaltaa puhua siitä. 

Riippuvaisen häpeä kasvaa käytettävän päihteen annosten lisääntyessä, valehtelun kasvaessa ja itsetunnon murentuessa. Riippuvainen alkaa livetä moraalikäsityksestään ja se johtaa syvenevään häpeän spiraaliin, jossa jokainen petos ja itsensä kusettaminen ruokkivat vajoamista itseruoskinnan alhoon.

Riippuvuussairauksien ongelma on se, että käytös näyttää siltä, että riippuvainen valitsee riippuvuuden. Ja sehän kuulostaa varsin hölmöltä ja häpeälliseltä. Kun sairaus etenee riittävän pitkälle, riippuvaisella ei ole enää todellista valinnan mahdollisuutta – kaikki pyörii päihteen ympärillä. Läheiset yrittävät ja yrittävät ja mitä enemmän he yrittävät, sitä lähemmäs sairauden vaikutuspiiriä he kietoutuvat. Läheisriippuvuus onkin oma sairauden muotonsa.

Alkoholismin ja muiden riippuvuussairauksien tunnistamisessa ja etenkin näiden sairauksien puheeksi ottamisessa ja hoitokäytännöissä meillä on opittavaa. Nopeammin, aikaisemmin ja voimakkaammin on puututtava, jos haluamme vähemmän kärsimystä, vähemmän uupuneita läheisiä ja vähemmän kuolevia alkoholisteja. Sitä kohti kulkiessa jokainen voi tehdä paljon kysymällä, tukemalla ja vaatimallakin. Häpeä pienenee puhumalla.

Kirjoittajat ovat kasvatusalan ammattilaisia ja kokemusasiantuntijoita