Antaako isyys eväitä politiikkaan?
Yksilön kyky kantaa vastuuta tulevaisuudesta ja tehdä vastuullisempaa politiikkaa ei riipu vanhemmuudesta. Kaikista elämänkokemuksista voi kuitenkin koettaa oppia, ja isyys on opettanut minua tarkastelemaan aikaa uudella tavalla, kirjoittaa Atte Harjanne isyysvapaalta.
Vanhemmuus ei tee kenestäkään automaattisesti hyvää päättäjää. Ei, vaikka Yhdysvalloissa republikaanien varapresidenttiehdokas J.D. Vance onkin pyrkinyt leimaamaan lapsettomat naispoliitikot ”hulluiksi kissanaisiksi” ja pohti, ettei tulevaisuutta pidä antaa lapsettomien käsiin. Heillä kun ei ole “suoraa panosta” pelissä. Erityisesti lapsettomien naisten seksistisellä kyseenalaistamisella on pitkät konservatiiviset perinteet, mutta Vance mainitsi nimeltä myös Pete Buttigiegin. Jos et ole isä, et aidosti välitä tulevaisuudesta.
Ajatus on tietysti täysin typerä ja helposti sellaiseksi osoitettavissa. Maailma ja historia ovat täynnä päättäjiä, joiden tuhoisaa politiikkaa ei ole jarrutellut se, että omaa jälkikasvua. Putinillakin on jälkikasvua. Vastaavasti tiedossa on iso liuta vastuullisia, lapsettomia päättäjiä. Erityisesti amerikkalaisessa kontekstissa heidän leimaamisensa on kummallista, sillä muun muassa George Washington kuuluu tähän joukkoon.
Siitä, onko jollakulla lapsia vai ei, ei siis voi vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä siitä, onko hän oikea ihminen kantamaan vastuuta tulevaisuudesta. Samalla ajattelen niin, että vanhemmuudesta voi ammentaa oppia ja eväitä omaan ajatteluun ja samalla politiikkaan, aivan kuten mistä tahansa elämänkokemuksesta voi. Oma esikoiseni syntyi viime vuoden lopulla ja olen huomannut sillä monenlaisia vaikutuksia ajatteluuni.
Päällimmäisin on tietysti ilo ja riemu, jota pieni ihminen elämään on tuonut. Se on oivaa vastalääkettä tässä ajassa ja työssä helposti tarttuvalle kyynisyydelle. Kääntöpuolena on sitten se, että lapsia koskettavat karmeat uutiset tulevat nyt entistä kovemmin iholle. Tiedot esimerkiksi Gazan tai Ukrainan lapsiuhreista tekevät fyysisesti pahaa.
Erityisen paljon olen miettinyt aikakäsitystäni. Pienen lapsen kanssa sekä lyhyt että pitkä aikajänne saavat kasvot. Matkalla vauvasta taaperoon jokainen päivä on seikkailu täynnä uusia asioita, ja vastaa osuudeltaan yli kuukauden ajanjaksoa omanikäiselleni. Pieni seuralainen opettaakin arvostamaan jokaista hetkeä, tutkimaan uteliaana ympäristöä ja olemaan läsnä. Samalla somen kuohunnat ja meuhkaaminen asettuvat järjellisempiin mittasuhteisiin, ja mielessä vapautuu kaistaa uusille ajatuksille ja näkökulmille. Oppi ei tietenkään mene täysillä perille, ja huomaan edelleen räplääväni liikaa puhelintani - mutta vähemmän kuin ennen.
Pitkä aikajännekin konkretisoituu. Olen tehnyt työtä sekä tutkijana että poliitikkona ilmastonmuutoksen parissa. Pyöritellyt käppyröitä, jotka kulkevat läpi vuosilukujen ja kuluvan vuosisadan, ja kuvaavat sitä, millaiseen kuntoon tämän planeetan päästämme tai korjaamme. Vaikka olenkin todennäköisesti maisemissa vielä 2050, tuntuu se jotenkin abstraktilta. Vuosi 2100 on sitten jo jotain kaukaista scifiä. Paitsi että tämän päivän sylivauvoille ne eivät sitä ole, vaan ajanjakso, jonka läpi he elävät ja jonka reunaehdot asetetaan tämän päivän päätöksillä. Olen toki tämän tiennyt jo aiemmin, mutta nyt isyyden myötä järjen tukena on entistä enemmän myös tunnetta.
Lapsi on siis opettanut katsomaan tarkemmin tätä hetkeä ja hahmottamaan selkeämmin ajan pitkää kaarta. Aika sitten näyttää, kuinka hyvin tuo oppi on tarttunut ja osaanko hyödyntää opit parempien päätösten aikaansaamiseksi. Seurausten kanssa eläviä tulevia sukupolvia kiinnostavat varmasti joka tapauksessa politiikan tulokset siitä päättäneiden perhestatusta enemmän.
Atte Harjanne
Kirjoittaja on isyysvapaalla oleva kansanedustaja
