Q-teatterin uusin yleisömagneetti Pulu puhuu kahta kieltä, kahden todellisuuden rajalla

Kirsikka Moring   

Q-teatteri on taas yllättänyt katsojansa - ja itsensä - rohkealla uudella kaksikielisyyden manifestillaan. Suomalainen dialogi tekstitetään viroksi, virolainen suomeksi - niin yksinkertaista, mutta samalla kerroksellista ja moniselitteistä, se on.

Huoneessasi on pulu tai Tuvi on toas. 

Pienen salinsa yleisöennätyksiä taas kolkutteleva Q-teatteri on siitä kummallinen ilmiö, ettei se toista hyväksi havaitsemiaankaan taiteellisia konsepteja. Yhä uusia katsojia tavoittavat esitykset syntyvät todellisuudentajusta, jokaisen sukupolven omakohtaisesta ja -leimaisesta suhteesta tarinankerronnan muotoihin. Esitykset ovat aitoja, esittäjät tosissaan ja tilanteet äärimmäisen latautuneita.

Täältä tultiin - merkityksestä

On pakko kirjoittaa pari pitkää takaumaa, ottaa vahvikkeeksi esimerkkejä viimeksi nähdyistä yleisösuosikeista kuten Joitakin keskusteluja merkityksestä. Se on Akse Petterssonin nerokas, absurdi läpivalaisu ajasta, jota haudomme käsittämättä siitä mitään. 

Kolme taiteilijaa odottaa kutsua avustajahommiin vähän samoin kuin Kalle Holmbergin Suomeen 1992 tuomassa Luigi Pirandellon klassikossa, jossa kuusi roolia odottaa tulkitsijoitaan. Odotus on pitkä eikä realisoidu todellisuudessa missään mittakaavassa. Q-teatterinkin näyttelijät täyttävät aikaa, tilaa ja puhetta riemullisesti. Tai jos haluat, painajaismaisesti.

Loistavat tulkitsijat tekevät silmänkääntötemppuja, ja yleisö elää mukana. Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja Tommi Korpela nokittelevat toisiaan samaan aikaan, kun kulisseissa tuntuu tapahtuvan maailmanvallankumous, josta sinkoaa näyttämölle outoja asioista ja ihmisiä.  

Ei haittaa vaikkei kukaan tiedä, miksi olemme tässä, ja miksi esitämme ja katsomme tätä luotamme karkaavaa "merkitystä". Ainoa, joka sitä yrittää tallentaa, on ulkopuolinen, vieras, joka ei kuulu esitykseen. Merkitys jää korvamerkitsemättä. Vain surumielinen balladi jää saliin soimaan. Lähden kotiin jatkamaan etsintöjä. Taide haastaa todellisuuden? Vai päinvastoin. En tiedä.

Hiihtokilpailut ilman suksia

Tästä asetelmasta jatkaa viime kevään yleisöjä haavinut sukupolvidraama Uuteen nousuun, laman lasten nousu ja tuho. 1990 -luvulla kasvaneet, nyt nuoret aikuiset, tapaavat toisensa vanhassa homekoulussaan. Anna Brotkinin ja Juho Mantereen kirjoittama, jälkimmäisen ohjaama riipaiseva "luokkajuhla" on sekoitus aikalaissymboleja Iiro Viinasesta tai Esko Ahosta Gillian Andersoniin. Perhedraamaa, lapsikännejä ja Nintendoa, hiihtokilpailuja ilman suksia.

Ainutlaatuinen nuorisoensemble huhkii ja irrottelee näyttämöllä, eläytyy, tekee yhteistä mutkikasta ja traumaattista matkaa aikuisuuteen. Ollaan Q-teatterin ytimessä kuin Peer Gynt Napinvalajan kauhassa. Mitä sieltä tulee, kullattuja merimiesnappeja vai halpoja muovipyörylöitä? Tulevaisuus vailla tulevaisuutta. Kysymys ei hyydy. Näyttävät selviytyvät, ainakin osa heistä.

Mari on suomalainen, koti virolainen

Q-teatterin parhaillaan esittämä näytelmä on kahden kulttuurin, kielen ja elämäntajun ristiinajo, virolaiselta nimeltään Tuvi toas, suomeksi Pulu huoneessa. Se kuvaa todellisuuden kaksijakoisuutta ja totuuden etsimistä toisenlaiselle pohjalle.

Viime keväänä Teatterikorkeakoulustamme valmistunut virolainen kirjailija-ohjaaja Anna Jaanisoo kirjoittaa ja ohjaa nuoren suomenvirolaisen Marin elämää ja identiteetin etsintää.

Esitys on mykistävän puhdas ja kirkas. Minimalistisesti toteutettu tarina on pienen pienissä yksityiskohdissaan tunnistettava. Suomalaisena olisi pakko yrittää pyytää anteeksi tapaa, jolla suomalaiset niin usein löyhöttävät Tallinnan katuja takki auki.

Laivoilla karaokea laulava kansamme, viinaa kärryissä kuskaava suomalaisturisti ei ole vain karikatyyri vaan suunnattoman tarkka näköiskuva itsestään. Mutta näytelmä on salliva ja empaattinen. Ei se tuomitse vaan rakastaa naapureitaan. 

Mekin saamme pohtia keitä ovat virolaiset, sukukansamme ja sukukieltämme puhuvat Itämeren vastarannan ihmiset, kaikki kymmenet tuhannet rakennustyömiehet, jotka ovat rakentaneet meille uusia kaupunginosia, asuneet parakeissa tai muuttaneet perheineen Suomeen kuten päähenkilö Marin perhe. 

On kauan siitä, kun Helsinkiin rantautui tämän tästä uutta virolaista teatteria milloin Tallinnan Von Krahlin myötä, milloin Draamateatterin suurenmoisten näyttelijöiden tulkitsemina esityksinä tai kulttuuripääkaupunki Tarton Vanemuine-teatterin kannanottoina virolaiseen nykydraamaan.

Espoon kaupunginteatteri järjesti kokonaisia Viro-viikkoja. Esimerkiksi Kristian Smedsin ohjaamat vierailuesitykset lähensivät suomalaisia ja virolaisia taiteilijoita.

Teatterivaihdon uusi sukupolvi

Pitkään on ollut hiljaisempaa. Sitä suurempi ilo on nähdä, miten virolainen ja suomalainen teatteritaide ovat ammentaneet vaikutteita toisistaan, syventäneet ja jalostaneet toisiaan kuten Tuvi toas eli Pulu huoneessa -esityksen tarina.

Myös näyttelijät tulevat koulusta, josta suomalais-virolainen yhteistyö on nyt poiminut ensimmäiset hedelmänsä. Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen näyttelevät pelottomasti hahmojaan, joiden komiikka saa kääntöpuolekseen surumielisen autiuden. Pulu? Mikä ihmeen pulu? Nuhjaantunut valkea rauhankyyhky. Siipiään räpsyttävä räystäspulu, ihmisen ja ikkunalaudan symbioosi.

Anna-Sofia Tuomisen Mari on aseistariisuva. Onko hän virolainen Suomessa vai suomalainen Virosta? Hän etsii itseään ja identiteettiään kohta syntyvää lastaan varten. Tilanne on hyvin mutkikas vaikka samalla yksinkertainen. Kieli on kotimaasi, sanotaan. Jos kieliä on kaksi, sen parempi.

Lopuksi virolainen löytää kansallisen identiteettinsä surussa, kokonaista kansakuntaa, perhettä tai sukua koskevassa surussa, jota ei vieläkään ole voitu unohtaa. Estonian uppoamisesta on tänä keväänä kulunut 30 vuotta.

He kuolivat. Marin lapsi syntyy. Elämä jatkuu monikielisenä, monikulttuurisena – saamelaisiinkin viitataan Marin lapsuuden lelunukkien hahmoissa.

Suomalaiset ja virolaiset ovat löytäneet toisensa lasiseinäisen byrokratian esteistä huolimatta. Sen todistaa valloittava esitys, viesti ja tekemisen kirkkaus. Brechtiläisen teatterin vieraannuttamisefektiä tähän aikaan uusintava, vilpittömän rehellinen ja autenttinen käsitys taiteesta on riemastuttavasti jonkun uuden alku, sarastus.