Näytelmä Sielujen saari vie meidät Seiliin 1930-luvulle. Seili oli yksi Suomen rotuoppeja soveltavista laitoksista, joissa muun muassa steriloitiin sattumanvaraisesti naisia. Näytelmän kielellä puhutaan ”sekarotuisista”. Oli kiellettyä naittaa keskenään suomenkielisiä ja suomenruotsalaisia, kirjoittaa Kirsikka Moring.
Tietokirja Maito – superjuomasta kiistakapulaksi käsittelee maidon historiaa, maitopropagandaa ja maidon roolia ruokavaliossa. Kirjan suurin puute on sen ihmiskeskeisyys. Itse tehotuotantoeläimen, lehmän, näkökulma jää pintapuoliseksi, arvioi Johanna Kohvakka.
Jyrki Kasvin omaelämäkerta pursuaa elämisen ja tekemisen iloa eikä lopun häämöttäminen tee kirjasta synkkää. Teos näyttää myös suomalaisen yhteiskunnan vahvuuden, kun Kasvi etenee hyvin vaatimattomista oloista eduskuntaan.
Olivatko suomalaiset osallisia kolonialismissa, viattomia sivustakatsojia – vai kenties itse sorrettuja uhreja? Kongon Akseli -kirja paneutuu suomalaisten ja muiden pohjoismaalaisten rooliin Belgian Kongon hirvittävässä historiassa.
Mikael Wahlströmin visiossa tulevaisuudesta ihmisen ja koneen yhteistoiminta mahdollistaa ympäristöllisesti kestävän elämäntavan. Ihmisen ja koneen äly on laadultaan erilaista, ja molempia tarvitaan. Wahlströmin mukaan kulttuurimme tarvitsee dystopioiden ohelle toisenlaisia tarinoita. Kirja on kiinnostava kokoelma uusia tarinoita, arvioi Santtu Paananen.
Tuija Halttusen dokumenttielokuva Näin pilvet kuolevat on runollinen ja tieteellisesti tarkka teos. Pilvet edustavat elokuvassa jotain ihmistä suurempaa ja herättävät kysymyksiä ihmisen hallitsevasta suhteesta luontoon.
Kerttu Kotakorven tietokirja on yksi vuoden tärkeitä julkaisuja ilmastonmuutoksesta. Kirjassa kuvataan Suomen luontoa skenaariossa, jossa maapallon keskilämpötila on noussut neljä astetta. Kotakorven kirja tekee nykytilannettammekin paremmin ymmärrettäväksi, kirjoittaa Ulla Anttila.
Markku Jokisipilän kirja perussuomalaisista on lähinnä tutkimukseksi naamioitu pamfletti, lentokirjanen. Sen tarkoitus on muualla kuin tasapainoisen ja tutkimuslähtöisen kuvan antamisessa kohteena olevasta puolueesta, kirjoittaa Oula Silvennoinen.
Tuore tietokirja “Vähän enemmän vähemmän” pohtii kestävää elämäntapaa ja yksilön valintoja. Mitä vähemmän yksilö osallistuu luonnon tuhoamiseen, sitä paremmin hän voi. Hän on onnellinen kestävämmällä tavalla. Kirja vakuuttaa monipuolisuudellaan, mutta keskittyy kuitenkin liikaa yksilöön yhteiskunnallisen tason kustannuksella, kirjoittaa Minna Kanerva.
Ympäristöä ja pieniä tuloeroja on puolustettava järein keinoin. Osmo Soininvaaran teos ravistelee nykyisen yhteiskuntapolitiikan perustuksia ja ansaitsee laajan julkisen keskustelun, kirjoittaa Ville Soimetsä.
Ympäristöliike vai puoluetoiminta? Syväekologisuus vai ekoanarkismi? Ilmastolakko vai Elokapina. Vai sekä että? Teemu Vaarakallion toimittama Viimeinen siirto kuvaa suomalaisen ympäristöliikkeen nykytilaa. Tässä ekosysteemissä jokaisen olisi tärkeää sekä löytää itselleen oikea paikka että ymmärtää muita toimijoita, kirjoittaa Hannu Tuominen.
Vihreiden tie Tampereen toiseksi suurimmaksi puolueeksi on ollut pitkä ja mutkainen. Pauli Välimäki ja Irene Roivainen ovat kirjoittaneet kuntapolitiikan vaiheista yli 40 vuoden ajalta kirjassaan Virastotalon valtaus. Kaupungin onnistumiset – kuten raitioliikenteen aloitus – ovat pitkälti seurausta laajasta yhteistyöstä eri puolueiden kesken, kirjoittaa Jaakko Stenhäll.
