Suomeen tarvitaan kattava lobbausrekisteri
Kenen ääni päätöksenteossa kuuluu? Suomelle on jo pitkään suositeltu avoimuusrekisteriä, jonka avulla pystyttäisiin määrittelemään lainsäädännöllinen jalanjälki. Nyt rekisteri on valmisteilla, kirjoittavat Mari Holopainen ja Laura Nordström.
Kuva: Milo Toivonen
Mari Holopainen, Laura Nordström
Mikä? Lobbaus tarkoittaa erilaisten eturyhmien pyrkimyksiä vaikuttaa päättäjiin ja päätöksenteon kannalta olennaisiin tahoihin. Lobbaaja kommunikoi edustamansa asian kannalta olennaisten tahojen, kuten poliittisten päättäjien, virkamiesten, median tai kilpailevien näkemysten edustajien kanssa. Lobbauksen tarkoituksena on edistää lobattavaa asiaa tavalla tai toisella, kuten esimerkiksi lisäämällä näkyvyyttä ja tietoisuutta asiasta tai pyrkimällä ohjaamaan päätöksentekoa asiaa edistävään suuntaan.
Pidämme Suomea usein demokratian mallimaana. Päätöksenteon avoimuus, hallinnon läpinäkyvyys ja korruption vähäisyys ovat olleet yhteiskuntamme kantavia periaatteita vuosikymmeniä. Saavutukset on tunnistettu toistuvasti myös kansainvälisissä vertailuissa. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomi sijoittui vuosittaisessa julkisen sektorin korruptoituneisuutta mittaavassa Transparency Internationalin indeksissä kolmanneksi. Korruptio on kuitenkin suoraa lahjontaa laajempi ja monisyisempi ilmiö. Vuosien aikana on paljastunut useita tapauksia, joissa eturistiriitoja ei ole otettu riittävästi huomioon tai asioiden kulkuun on vaikutettu hyvä veli -verkostojen avulla (Greco, 2017).
Oikeusministeriön mukaan ”Suomessa esiintyy katutason lahjonnan sijasta suuremman mittaluokan rakenteellista ja vaikeammin havaittavaa korruptiota, joka usein ilmenee elinkeinoelämän ja viranomaisten toiminnan rajapinnassa.”
Yksi Suomen haasteista liittyy lisääntyviin lobbauskäytäntöihin. Lobbaus on sinällään täysin sallittu ja jopa välttämätön vaikuttamisen muoto. Päättäjät, viranhaltijat ja heidän avustajakuntansa tapaavat vuosittain valtavan määrän eri edunvalvontajärjestöjä, sidosryhmiä, yrityksiä ja muita tahoja, jotka tuovat oman näkemyksensä lainsäädännön kehittämistarpeista. Lobbaus on osa toimivaa demokratiaa vain silloin, kun se on avointa, reilua, tasapuolista, vastuullista ja läpinäkyvää. Useista muista maista poiketen Suomessa ei kuitenkaan ole olemassa lobbauksesta lainsäädäntöä tai yleistä eettistä ohjeistusta. Käsitykset rajanvedosta sallitun ja epäeettisen lobbauksen välillä vaihtelevat. OECD (Organisation for Economic Co-operation and Development - Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö) ja Euroopan neuvosto ovat jo pitkään suositelleet Suomeen avoimuusrekisteriä, jonka avulla pystyttäisiin määrittelemään niin kutsuttu lainsäädännöllinen jalanjälki. Myös EU:n uusi oikeusvaltion tilaa käsittelevä raportti kiinnittää huomiota lobbausrekisterin puutteeseen.
Tarve tiukemmille pelisäännöille on kiistaton.
Keskustelua on herättänyt esimerkiksi tapaus, jossa Puolustusvoimien entinen komentaja Jarmo Lindberg ehti toimia hävittäjähankintojen konsulttina Lockheed Martininille ennen asian ilmi tulemista. Puolustusministeriön selvityksen mukaan Lindberg rikkoi karenssisopimuksen ehtoja. Lindberg oli toiminut komentajan tehtävässä tarjouspyyntöjen valmisteluiden aikana ja hänellä on paljon yleisempää ja hyödyllistä tietoa, jota vain sisäpiirissä toimineella voi olla. Ilman rekisterin tuomaa avoimuutta kansalaisilla, tutkijoilla tai muutoin hallituksen ja eduskunnan päätöksentekoprosesseja arvioivilla ei ole riittävää tietoa siitä, miten ja kenen ehdoilla tai tuottamalla tiedolla asioita valmistellaan. Tällä vaalikaudella on vihdoin asetettu parlamentaarinen ohjausryhmä ja työryhmä valmistelemaan ehdotusta Suomeen perustettavasta lakisääteisestä avoimuusrekisteristä, jossa säädetään rekisteröintivelvoite lobbausta harjoittaville organisaatioille ja henkilöille. Rekisterin on määrä astua voimaan vuonna 2023. Ohjausryhmässä jäsennetään muun muassa sitä, millaisille tahoille vaatimus rekisteröinnistä asetetaan, otetaanko mukaan pelkästään suora vai myös välillinen vaikuttaminen ja sisältääkö lobbauksen määritelmä avoimuusrekisterissä myös epävirallisia kanavia pitkin tapahtuvan vaikuttamisen. Nähdäksemme lobbaus tulisi määritellä mahdollisimman laajasti, jotta rekisterin avulla on mahdollista muodostaa todenmukainen kuva vaikuttamisyrityksistä. Keskustelua on virinnyt esimerkiksi viestintätoimistojen roolista päätöksenteossa. Vaikka viestintätoimistot eivät lobbaisi asiakkaidensa puolesta, auttavat ne vähintäänkin päättäjille osoitetun viestin muotoilussa. Samat viestintätoimistojen työntekijät tai osakkaat saattavat samalla itse toimia poliittisissa luottamustehtävissä. On vaarana, että jos viestintätoimistojen käytöstä tulee normi, ratkaisee raha vielä nykyistäkin enemmän vaikutusvallan määrää. Vastikään kysymyksiä on myös herättänyt, onko poliitikon soveliasta osallistua vaikuttajamarkkinointiin sosiaalisen median kanavissa, vaikka kaupallisesta yhteistyöstä olisikin ilmoitettu avoimesti.
On tärkeää edistää sitä, että tapaamisista ilmenee konkreettisesti tapaamisen osallistujat, ajankohta ja sisältö.
Lobbareista, lobbauskohteista, teemoista ja resursseista tietoa sisältävä ylätason tieto ei vielä avaa kansalaisille, tutkijoille tai journalisteille vaikuttamisen tavoitteita. On selvää, että lobbausrekisteri on yksistään riittämätön korjaamaan kaikkia edustuksellisen demokratian puutteita ja tunnistamaan vaikuttamisyritysten moninaisuutta. Suomessa on tilausta virkavalmistelusta lähtien radikaalille avoimuuden edistämiselle, jossa edunsaajista riippumaton tutkimustieto on keskiössä ja jokaisen ääni kuuluu, riippumatta maksaako ammattivaikuttamisesta vai ei. Kaikkien kansalaisten lisäksi marginaaliin jäävien ryhmien, kuten maahanmuuttajien ja lasten ja nuorten vaikutusmahdollisuuksien parantamiseksi on tehtävä riittäviä toimia. Aito demokratia ja osallisuus kehittyvät vain, mikäli ne saadaan sidottua konkreettiseksi osaksi hallinto-organisaatioiden DNA:ta.
