Päästökaupan palautettu maine

Puolalainen Belchatowin hiilivomala on EU:n suurin yksittäinen päästöjen lähde (2018) Kuva: Kamil Porembinski / Flickr (CC BY-SA 2.0)

Osmo Soininvaara

Päästökaupan idea on yksinkertainen. Sovitaan päästöille yläraja ja huutokaupataan tämän mukainen määrä päästöoikeuksia. Päästöt pakotetaan näin sovitun suuruisiksi, koska pääastöjen yrittäessä nousta, päästöoikeuksien hinnat nousevat painaen päästöt takaisin alas.Päästökaupan piti olla EU:n ilmastopolitiikan keskeinen työkalu. Se lähtikin hyvin käyntiin vuonna 2005. Aluksi päästöoikeuden hinta oli kolmenkympin tienoilla, mikä riitti tekemään päästöjen vähentämisestä kannattavaa. Muuta ei olisi tarvittukaan.Sitten EU:n päästöt laskivat sovittua nopeammin. Päästöoikeuksia oli tarjolla enemmän kuin tarpeeksi ja hinta painui lähelle nollaa.Oliko kaikki siis hyvin, kun päästöt olivat laskeneet sovittua nopeammin? Ei ollut; tavoite oli aivan liian lepsu. Ilmastonmuutosta ei ollut pysäytetty.Päästökaupan menettäessä tehonsa moni sen varaan strategiansa nojannut yritys joutui vaikeuksiin, kun vähäpäästöiset ratkaisut menettivät kannattavuutensa.Päästökaupan maine oli mennyt. Sen rinnalle kehitettiin muita ohjauskeinoja, lähinnä kieltoja ja normeja sekä tukia uusiutuvalle energialle.

Päästökauppa johtaa periaatteessa kustannustehokkaimpaan mahdolliseen tulokseen. Ilmastopolitiikasta tulee kalliimpaa, jos sama tehdään normiohjauksella ja subventioilla – eikä vain vähän kalliimpaa vaan paljon kalliimpaa.

Erityisen kustannustehottomana on pidetty Saksan ilmastopolitiikkaa. Rahaa palanut valtavasti, mutta päästöt vähentyneet vain vähän. Vaikka aluksi suuresti ylistetty Energiewende on näin arvioituna epäonnistunut, muut saavat kiittää Saksaa tuuli- ja aurinkovoimateknologian kehittämisestä. Sen ansiosta tuulivoima on nyt ilman tukiakin erittäin kannattavaa Suomessa.Elinkeinoelämä ryhtyi Suomessa vaatimaan, että EU keskittyisi ilmastopolitiikassaan päästökauppaan ja vain siihen, koska muu on tehotonta. Ovat tässä periaatteessa oikeassa, mutta saavat syyttää itseään ja kumppaneitaan EU-maissa. Kannattiko päästökauppa ampua täyteen reikiä ja lobata päästöoikeuksien määrä niin suureksi, että koko työkalu menetti tehonsa?Palautunut maineEU:ssa on nyt puututtu päästökaupan alennustilaan rajoittamalla päästöoikeuksien määrää. Ennen koronaa päästöoikeuksien hinta kipusi jo 25 euron tuntumaan. EU tiukensi viime vuoden lopulla vuoden 2030 päästövähennystavoitteensa 40 prosentista 55 prosenttiin verrattuna vuoden 1990 tasoon. Tämä heijastui välittömästi päästöoikeuksien hintaan, niin kuin pitikin. Hinta on nyt noin 38 euroa tonnilta ja sen ennakoidaan nousevan lisää.Tämä tuottaa aivan uuden tilanteen.Ei esimerkiksi kannata kinata turpeen poltosta. Se loppuu joka tapauksessa kannattamattomana. Turvealan kannattaisi kaikessa hiljaisuudessa lobata itse kieltojen puolesta. Silloin olisi helpompi vaatia korvauksia kuin jos markkinat vievät kannattavuuden.Myös kivihiili hiipuisi pois ilman kieltojakin.Päästöoikeuksien tehosta kertoo, miten se kurittaa Viron hyvin saastuttavia palavan kiven voimalaitoksia.  Sähkön tukkuhinta liikkuu jossain alle 40 eurossa megawattitunnilta. Palavan kiven voimalaitokset joutuvat maksamaan pelkästään päästöoikeuksista noin 60 euroa megawattitunnilta. Niitä ei kannatta enää käyttää kuin huippukalliiden tuntien aikana.

Toimiva päästökauppa tekee muut toimet turhiksi; myös turvekiellon. Jos vapaaehtoisesti vaikka suljetaan kannattava voimalaitos, päästöoikeuksia säästyy muiden käytettäväksi eivätkä päästöt vähene EU:n tasolla lainkaan.

Tämän vuoksi on ehdotettu, että kun normiohjauksella vähennetään joitain päästöjä pakolla, vastaava määrä päästöoikeuksia ostettaisiin pois ja mitätöitäisiin. Se kyllä toimisi. Tosin pelkkä päästöoikeuksien ostaminen pois toimisi yhtä hyvin yksinään ilman normiohjaustakin.Ilmastopolitiikasta tulee tylsää, jos sen ainoa keino on päästöoikeuksien määrän vähentäminen. Keskustelu ilmastopolitiikasta on pelkkää mikromanagerointia ja riitelyä siitä, miten taakka jaetaan eri toimijoiden kesken.Päästöjen vähentäminen on joka tapauksessa niin kallista, ettei sitä pidä tehdä kustannustehottomasti.Normiohjauksella on vankkumattomat kannattajansa myös ympäristöliikkeissä. Argumentti menee suunnilleen niin, että kun normiohjauksella pakotetaan alentamaan päästöjä, päästöoikeuksien hinnat alentuvat ja siksi niiden määrän vähentäminen on helpompaa. Ei kuulosta loogiselta, että kansalaiset olisivat valmiita kunnianhimoisempaan ilmastopolitiikkaan, jos siitä tehdään tehottomille normeilla kalliimpaa.Entä oikeudenmukaisuus? Jos valtio kieltäisi turpeen polton, ala olisi oikeutettu korvauksiin. Alan tappiot ovat tietysti yhtä suuria silloinkin, kun toiminta lakkaa kannattamattomana kalliiden päästöoikeuksien takia.Jos päästöjen vähentämisestä ei tehdä sosiaalisesti oikeudenmukaista, EU tulee lopulta perumaan päätöksensä vähentää päästöjä 55 prosenttia, vaikka tavoitteita pitäisi pikemminkin kiristää lisää.Yksinkertaisinta olisi jakaa päästökaupan tulot takaisin yhtä suurina hiiliosinkoina kaikille EU-maiden kansalaisille. Tätäkin tehokkaampia tapoja on, mutta niitä kehitettäessä kannattaa pitää mielessä, että yksinkertainen on kaunista.Taakanjakosektori mukaan päästökauppaanPäästöoikeudet koskevat vain osaa päästöistä, lähinnä teollisuutta ja voimalaitoksia. Poissa ovat muun muassa talojen lämmitys, liikenteen polttoainekäyttö ja maatalouskoneet. Kaukolämpö kutenkin on mukana ja tietysti kaikki sähkön käyttö, myös maalämpöpumput ja sähköinen liikenne.On erilaisia teorioita siitä, miten näin hassuun rajaukseen päädyttiin. Lämmityksen pois jättämistä perusteltiin julkisuudessa sosiaalisilla syillä. Tämä nyt ainakin on mennyt aivan nurin päin.  Päästöjä rajoitetaan taakanjakosektorilla moninkertaisilla kustannuksilla verrattuna päästöoikeuksiin.Päästökauppa pitäisi laajentaa kaikkiin päästöihin ja nopeasti, sillä nykyinen kahtiajako johtaa suureen haaskaukseen.Jos liikenteen polttoaineista perittäisin päästöoikeusmaksua, se nostaisi bensan hintaa noin kymmenellä sentillä litralta.Kun bensiiniä verotetaan paljon enemmän, voimmeko sanoa, että autoilijan on osansa maksanut ja enemmänkin?Kyllä ja ei. Aneita autoilija maksaa enemmän kuin voimalaitos omista päästöistään, mutta autoilijan maksut eivät syö päästöoikeuksia. Jos ne söisivät, autoilu ei lisäisi kokonaispäästöjä, koska päästöjä pitäisi vähentää vastaavasti muualla. Nyt ne tulevat muiden päästöjen lisäksi.Autoilun verottamisella on muitakin tavoitteita kuin ilmaston suojelu. Verotettiinhan autoilua jo ennen kuin suuri yleisö tiesi ilmasto-ongelmista mitään. Liikenteestä koituu paljon muitakin ulkoisia kustannuksia, joilla sen verottamista voidaan perustella. Ne taas ovat kaupungeissa satoja kertoja suurempia kuin haja-asutusalueilla, mutta se on jo oma tarinansa.

Kuvituskuvan lisenssi