Tampereen vihreiden pitkä tie – miten vihreät pääsivät eteisestä vallan kammareihin

Vihreiden tie Tampereen toiseksi suurimmaksi puolueeksi on ollut pitkä ja mutkainen. Pauli Välimäki ja Irene Roivainen ovat kirjoittaneet kuntapolitiikan vaiheista yli 40 vuoden ajalta kirjassaan Virastotalon valtaus. Kaupungin onnistumiset - kuten raitioliikenteen aloitus - ovat pitkälti seurausta laajasta yhteistyöstä eri puolueiden kesken, kirjoittaa Jaakko Stenhäll.

25.3.2021 | Arvostelu

Tampereen Ratikka aloittaa liikennöinnin syksyllä. Kuva: Leena Brandt

Kuntapolitiikkaan käytetystä ajasta ja vaivasta huolimatta aihe saa turhan vähän huomiota historiankirjoituksessa. Erityisesti vihreän kuntapolitiikan osalta laajempi muistelmakirjallisuus on ollut vähäistä lukuunottamatta Satu Hassin teoksia, jotka valaisevat lähinnä 1980-luvun tienraivaaja-aikoja.

Nyt on kuitenkin toisin, kun Tampereen vihreiden konkarit Pauli Välimäki ja Irene Roivainen kertovat koko tarinansa 1970-luvun lopusta nykyhetkeen kirjassaan ”Virastotalon valtaus” (Tillikadun teos, 2021).

Ennen kaikkea kirja kertoo vihreiden, ja erään keskeisen vihreän vaikuttajapariskunnan, matkasta marginaalista kohti vallankäyttöä.

Nopeatempoiseen nykypolitiikkaan tottunut jopa hätkähtää matkan hitautta. Valtuustokaudesta toiseen vihreät kasvavat hitaasti ja ailahtelevasti, ja parinkymmenen vuoden jälkeen varsinainen vihreä läpimurto vallan kammareihin tapahtuu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä.

Valtakunnan tasolla esimerkiksi hallitukseen pääsy tapahtui jo kymmenen vuotta aiemmin.

Kuva: Jaakko Stenhäll

Tampereella vihreät haluttin pitää, syystä tai toisesta, vallankäytöstä erillään huomattavan pitkään.

Välimäen ja Roivaisen kirjan ensimmäisinä vuosikymmeninä valtaa piti SDP:n ja kokoomuksen aseveliakseli, joka oli tottunut päättämään asioista ennen kaikkea keskenään.

Aseveliakselin toiminnan mahdollistivat yhteiskunnallinen tilanne, totunnaiset tavat ja riittävä keskinäinen luottamus ja näitä vuosikymmeniä  kuvataan lennokkaasti.

Eräitä kirjan avainkokemuksista ovatkin kuvaukset Välimäestä ja muista vihreiden neuvottelijoista odottamassa eri paikoissa, työväentalon eteisestä lähtien, pääsisivätkö vihreätkin mukaan neuvottelemaan. Usein eivät päässeet, mutta katkeruus ei jää pysyväksi.

Tietenkin myös alkuaikojen vihreät erosivat ryhmänä niin arvoiltaan, verkostoiltaan kuin tekemisen tavaltaankin valtapuolueista.

Silloisten vallanpitäjien ylenkatse usein vaihtoehtoista elämäntapaa harjoittaviin 1980-luvun vihreisiin on tässäkin kirjassa käsinkosketeltavaa.

Poliittisen kulttuurin muutokset eivät käy hetkessä, ja samalla vihreätkin muuttivat strategiaansa, ja varmasti myös tekemisen tapaa: näkyvän protestoinnin paikalle alkoi nousta yhteistyö.

Samalla jälkiteolliseen yhteiskuntaan liittyvä palveluvaltaistuminen, ja siihen liittyvä kestävä kaupunkipolitiikka, kosketti etenkin vihreiden uutta sukupolvea.

Kirjan olennainen kysymys kiertyykin sen ympärille, mikä muuttui. Jokaisen luvun aloittavat taulukot valtuuston voimasuhteista antavat tähän yhden vastauksen, mutta toisen antaa muuttunut yhteiskunnallinen tilanne.

Kirjassa kuvataan, miten Rosa Meriläisen kaltaiset opiskelija-aktiivit toivat liikkeelle lisää virtaa ja kannattajapohjaa perinteisen luontoväen ohelle.

Samalla esimerkiksi kestävämpi kaupunkikehitys tuli osaksi valtavirtaa.

Joukkoliikenteen tukeenkin alkoi Tampereella löytyä jälleen rahaa pitkän suvantovaiheen jälkeen. Yhdyskuntarakennetta hajauttava Nurmi-Sorila jäi tekemättä.

Kirjalle on kunniaksi, että Välimäki ja Roivainen eivät esimerkiksi ratikan alkusysäyksestä täyttä meriittiä vihreille ota. Kehitys Tampereella oli vain kerta kaikkiaan mennyt siihen pisteeseen, että jatkuvan leviämisen sijaan kaupungin täytyi kasvaa sisäänpäin.

Tähän kaupungin tiivistymiseen oli viranhaltijoidenkin 2000-luvun alussa löytämä raitiotie oli järkevä väline. Toki vihreät ajoivat hanketta voimallisesti ja monipuolisesti, kun odotetut selvitykset lähtivät vihdoin syntymään.

Tämä Tampereen uusi kehitysvaihe onkin kirjan parasta antia. Uusi XL-koalitio toi vihreät vallankäyttöön kokoomuksen kumppaniksi. Koalitio syntyi ehkä alun perin taktisista syistä, mutta kirjassa kuvataan eloisasti, miten myös asiat yhdistivät. Kokoomuksen nuorempi kaarti löytää vihreiden kanssa yhteisen sävelen.

Ehkäpä Tampereen aivan viime aikojen onnistumisten takana on se, että kaikki yhteistyöhön kykenevät ryhmät ovat olleet niitä synnyttämässä.

Helppoa se ei kaikin ajoin ole, mutta ei kaupungin tekemisen toki kuulu ollakaan.

Sujuvasti kirjoitetussa teoksessa on toki pieniä puutteitakin  – muistelmakirjoihin tottunut jää erityisesti kaipaamaan valokuvia keskeisistä hetkistä, kuten vaikkapa Roivaisen noususta valtuuston ensimmäiseksi vihreäksi puheenjohtajaksi.

Samoin Tampereen ja yhteiskunnan murrosten tiedostamisessa luotetaan lukijan yleissivistykseen, kun kuvailu keskittyy Tampereen kuntapolitiikkaan ja sen hahmoihin. Toisaalta, juuri tästä kuvailusta on ollut huutava puute.

Muistelmateokset valottavat aina kaupunkia yhdeltä puolelta, ja viime aikoina tähän ovat ryhtyneet kokoomuksen Kalervo Kummola ja nyt Välimäki sekä Roivainen. Toivottavasti jatkoa seuraa.

Keskustelulle Tampereen poliittisesta historiasta on selvästi on tilausta.

 

 


Korjaus 25.3.2021 kello 19:28 – Korjattu tieto että Irene Roivainen oli valtuuston ensimmäinen vihreä puheenjohtaja, ei valtuuston ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja

Jaakko Stenhäll
Kirjoittaja on Tampereen apulaispormestari (vihr)

25.3.2021 13:15

0 kommenttia

Lähetä kommentti