Metsälajien uhanalaistuminen jatkuu, mutta metsätalouden roolia vähätellään

Suomen metsälajien uhanalaistumista ja metsätalouden osuutta siinä kiistetään monin tavoin. Metsätalouden roolia häivytetään puhumalla indeksistä, jossa ilmastonmuutoksen positiiviset vaikutukset piilottavat metsätaloustoimien negatiiviset vaikutukset.

Negatiivisia kehityskulkuja yritetään kumota ylikorostamalla pienten positiivisten muutosten suuruutta. Luonnontilaan vertaamisesta halutaan tehdä kirosana.

Samalla vähätellään Suomen roolia oman alueellisen monimuotoisuuden suojelussa vertailemalla meidän suoriutumista Suomen rajojen ulkopuolisiin alueisiin. Jos näissä vertailuissa ei olla päästy haluttuun lopputulemaan, on tilastoista valittu suotuisimmat palat.

Asiantuntija-arviot kiistetään

Ihan viimeisenä oljenkortena on ryhdytty denialismiin eli kiistämään uhanalaisuusarviointien tuloksia, jotka ovat noin 180 oman lajiryhmänsä asiantuntijan yhteistyön tulosta. 

Kaikki tuo kiistely on sumutusta, niin kuin Luontopaneelin puheenjohtaja Janne Kotiaho asian ilmaisee.

Merkitystä on vain niillä ekologisilla tekijöillä, jotka ovat johtaneet lajien uhanalaisuuskehitykseen kohti sukupuuttoja, eli tekijöillä, jotka vaikuttavat lajin populaatiokokoon eli syntyvyyteen ja kuolleisuuteen.

Lajit muuttavat käytössään olevat resurssinsa populaation kasvuksi lisääntymällä. Jos resursseja ei ole tarpeeksi, populaatio ei kasva. Kun resurssit eivät riitä kaikille, täytyy joidenkin kuolla.

Lajit ovat evoluutiossa sopeutuneet hyödyntämään tietynlaisten tai niitä vastaavien habitaattien eli elinympäristöjen resursseja. Jos nämä habitaatit katoavat tai pienenevät, lajit ovat vaarassa.

Myös olosuhteilla on iso merkitys, kuten pienilmastolla. Eri lajit ovat sopeutuneet erilaisiin olosuhteisiin omissa habitaateissaan. Elinympäristössä tapahtuvat liian usein toistuvat tai pysyvät häiriöt voivatkin johtaa lajien katoamiseen.

Vanhat metsät avainasemassa

Metsätalous on vähentänyt uhanalaisten lajien resursseja pitkällä ja lyhyelläkin aikavälillä. Vanhojen metsien väheneminen on uusimman Punaisen kirjan mukaan ensisijainen uhanalaisuuden syy 338 metsälajille ja yksi uhista 573 metsälajille.

Vanhoja metsiä on hävinnyt metsätalouskäyttöön, sillä metsätalouden lyhyet kiertoajat eivät ehdi synnyttämään dynaamisia vanhoja metsiä eivätkä ylläpitämään niiden kytkeytyneisyyttä.

Luonnollisesti suurin osa vanhoista metsistä on vähentynyt silloin, kun ne on hakattu ensimmäistä kertaa mukaan lyhyiden kiertoaikojen piiriin.

Kuitenkin jokainen hakkuu siitä lähtien, tänäkin vuonna, estää metsien kehittymistä vanhoiksi.

20 vuotta sitten hakattu 80-vuotias metsä olisi nyt 100-vuotias ja 20 vuoden päästä 120-vuotias.

Nykyään yli 120-vuotiaita metsiä on Etelä-Suomessa alle 5 % metsäpinta-alasta ja niistä 85 % sijaitsee suojelualueiden ulkopuolella, jolloin suuri uhka häviämisen jatkumiselle on yhä olemassa.

Vuosittain avohakataan noin 0,6 % talousmetsien pinta-alasta eli rajattu metsäalue palautetaan sukkession alkuun. Tuon luvun mukaan 1970-luvulta lähtien noin 30 % talousmetsien pinta-alasta on käynyt läpi päätehakkuun eli noin 6,2 miljoonaa hehtaaria. Pelkästään tällä vuosituhannella on palautettu taimikoiksi noin 2,8 miljoonaa hehtaaria hakkuukypsää metsää eli noin 14% talousmetsien pinta-alasta. Metsät eivät siis ehdi varttua, minkä vuoksi uhanalaistumiskehitys jatkuu.

Me emme voi syyttää vain menneisyyttä, jos jatkuvasti estämme luontoa korjaamasta menneisyytemme virheitä.

Lahopuuta ei ole tarpeeksi

Metsätalous on hävittänyt myös lahopuuta metsistä, mikä on toki vahvasti yhteydessä vanhojen metsien vähenemiseen. Lahopuun väheneminen on ensisijainen syy 315 lajille ja yksi syistä 545 lajille.

Suomen metsissä elää arviolta 4000-5000 lahopuusta riippuvaista eliölajia. Luonnonmetsissä on arvioitu olleen lahopuuta noin 60-120 m3/ha, pohjoisessa vähemmän ja etelässä enemmän. Tuon kaltaisiin tasoihin boreaalisen metsän lajit ovat siis sopeutuneet.

Nyt Etelä-Suomessa on lahopuuta melkein 4 m3/ha ja Pohjois-Suomessa noin 8 m3/ha. Luonnonsuojelualueillakin lahopuuta on liian vähän, Etelä-Suomessa 12 m3/ha ja Pohjois-Suomessa 20 m3/ha.

Yhden yleistetyn, ekologisiin hypoteeseihin pohjaavan arvion mukaan talousmetsien riittävä lahopuun määrä olisi noin 20 m3/ha. Riittävä siinä mielessä, että se takaisi lahopuusta riippuvaisille lajeille tarpeeksi resursseja kasvaa sellaiseen populaatiokokoon, jota ne voivat myös ylläpitää riittävän elinvoimaisena ja funktionaalisena.

Kolmanneksi yleisin metsälajien uhanalaisuuden syy liittyy myös metsätalouteen, nimittäin metsien uudistamis- ja hoitotoimet ovat uhanalaisuuden syy 302 lajille ja yksi syistä 390 lajille. Tähän on laskettu mukaan muun muassa metsätalouteen liittyvät maanmuokkaustoimet.

Nämä metsätaloustoimet jatkuvat yhä ja muodostavat merkittävimmän tulevaisuuden uhkatekijän uhanalaisille lajeille. Monet uhanalaiset lajit jo kärsivät pienen populaation aiheuttamista uhista, kuten heikosta geneettisestä muuntelusta ja siitä johtuvasta heikosta sopeutumiskyvystä. Kaikki tappiot korostuvat pienissä populaatioissa, se on perusmatematiikkaa. Ja vielä pitäisi ilmastonmuutokseenkin ehtiä sopeutumaan.

Aika loppuu kesken

Mitä väliä metsälajien uhanalaisuudella on? Uhanalaisuus tarkoittaa sukupuuttoriskiä ja sukupuutto tarkoittaa lajien alueellista tai jopa globaalia häviämistä. Lajin häviäminen voi johtaa monenlaiseen erilaiseen tapahtumaan tai tapahtumasarjaan, mutta pelottavinta on se, että emme ole vielä tunnistaneet niitä.

Mahdollisten sukupuuttojen seurausten tutkiminen vaatii monen lajin funktioiden ja vuorovaikutusten erittäin tarkkaa tutkimista, mikä vaatii puolestaan runsaasti aikaa, rahaa ja osaamista.

Käytämmekö me sen ajan ja rahan niiden mahdollisten seurausten tutkimiseen nyt, jolloin tulokset tulisivat liian myöhään, vai niiden mahdollisten seurausten välttämiseen varjelemalla monimuotoisuutta? 

Monimuotoisuudesta on hyötyä, sillä se voi vaikuttaa ekosysteemien toimintoihin monella eri mekanismilla.  Yksi näistä on ”evenness effect” joka toimii samaan tapaan kuin salkun hajautus: monimuotoisuus tasapainottaa häiriöiden vaikutuksia.

Toinen mekanismi on fasilitaatio: monimuotoisessa lajistossa lajit edistävät toistensa mahdollisuuksia kasvattamalla ekolokeroita.

Kolmas mekanismi on komplementaarisuus, joka lisää ekosysteemin vakautta korvattavuuden kautta. Neljäs tunnettu mekanismi on otantavaikutus, joka tarkoittaa sitä, että monimuotoisessa lajistossa tuottavat ja resistentit lajit ovat todennäköisempiä.

Nämä mekanismit mahdollistavat ja turvaavat ekosysteemien palveluja, kuten hiilensidontaa ja -varastointia, maaperän ravinnetaloutta sekä virkistyskäyttöä. Ekosysteemin eliöyhteisö koostuu lukuisista ravintoketjuista.

Monimuotoiset ravintoketjut saattavat selittää esimerkiksi sitä, miksi luonnonsuojelualueilla ei tapahdu mittavia kaarnakuoriaistuhoja.

Metsälajien sukupuutoilla olisi todennäköisesti merkittäviä vaikutuksia metsätalouteen, mutta myös metsien muulle käytölle. 

On jo kliseistä mutta aina tarpeellista mainita, että koko elämä on loppukädessä riippuvaista monimuotoisuudesta. Se on vastaus, jonka saa jokaiselta ekologilta.

Julkisessa metsäkeskustelussa kuitenkin yhä sumutetaan ja lobbarit eivät tunnu tahtovan hyväksyä näitä ekologisia tosiasioita, jotka selittävät meidän metsälajiemme uhanalaisuutta. Rumin ilmentymä on näiden tosiasioiden aktiivinen kiistäminen leimaamalla ekologeja erilaisin perusteettomin viholliskuvin.

Tosiasioita voi yrittää kiistää, mutta se ei poista niiden olemassaoloa. Me voimme toki myös ottaa sen riskin ja kärsiä seuraukset. Haluatko sinä tehdä niin?