Kolumnisti Petri Nieminen: Valtion luonnontilaiset metsät on suojeltava

Suomessa on täysin luonnontilaisia metsiä jäljellä enää muutamia prosentteja, vaikka Suomen maapinta-alasta yli 75 % on metsän peitossa ja se on pinta-alaansa suhteutettuna Euroopan metsäisin maa.

Jotta luonnon monimuotoisuus saadaan turvattua, on keskeistä, että Suomessa lisätään voimakkaasti vielä jäljellä olevien luonnontilaisten tai luonnontilaisen kaltaisten metsien suojelua.

Suomi on suuri maa, josta löytyy erilaisia luonnonympäristöjä. Tällä hetkellä noin 10 % maamme metsä- ja kitumaasta on kokonaan metsätaloustoimenpiteiden ulkopuolella olevia suojelualueita; metsämaasta on suojeltu 1,2 miljoonaa hehtaaria ja kitumaasta miljoona hehtaaria.

Metsien suojeluaste ei kuitenkaan jakaudu maantieteellisesti tasaisesti. Oma kotimaakuntani Pohjois-Savo on suojelualueiden määrässä valtakunnallisesti häntäpäässä (2,4 %) ja Lappi porskuttaa kärjessä omissa lukemissaan (24 %). Yksityiset metsänomistajat omistavat metsistämme 60 %, valtio 26 % ja metsäteollisuus 9 %. Loput 5 % omistavat kunnat, seurakunnat, yhteismetsät ja muut yhteisöt. Pääosa valtion metsistä sijaitsee Pohjois- ja Itä-Suomessa.

Olemme aikojen saatossa ottaneet metsämme tehokkaasti käyttöön, ja Suomen vahvasti ulkomaanvientiin nojaava metsäteollisuus on osaltaan ollut pitkään maamme talouden kivijalkoja ja hyvinvoinnin tuojia.

2000-luvun aikana tapahtunut puun jalostusarvon voimakas heikkeneminen on kuitenkin ollut huolestuttava suuntaus; puuhun pohjautuvien tuotteiden viennistä on tullut aiempaa raaka-ainevaltaisempaa melko lyhyessä ajassa.

Jalostusarvon nosto vaatinee aikaa ja uusia innovaatioita, eikä suunnanmuutosta taida olla vielä näkyvissä. Matalan jalostusasteen sellutehtaita haikaillaan lisää usean muun paikkakunnan lisäksi myös kotikaupunkiini Kuopioon.

Metsiemme korkeaan käyttöasteeseen peilaten ei liene yllättävää, että metsien talouskäytöstä johtuvat metsäelinympäristöjen muutokset, kuten vanhojen metsien ja lahopuun väheneminen, ovat syynä monien lajien uhanalaisuuteen.

Tuhannet lajit ovat riippuvaisia vanhojen metsien muodostamista elinympäristöistä sekä erikokoisesta ja eriasteisesti hajonneesta lahopuusta. Uhanalaisten lajien määrä on jatkanut 2010-luvulla kasvamistaan.

Valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) mukaan metsissämme on enemmän puuta kuin koskaan aiemmin sen satavuotisen mittaushistorian aikana.

Kuitenkin luonnon monimuotoisuuden kannalta keskeisten yli 100-vuotiaiden metsien pinta-ala on pienentynyt merkittävästi viime vuosikymmeninä.

Ja vaikka lahopuun määrä on paikoitellen hieman lisääntynyt, ei absoluuttinen muutos ole ollut suuri. Kun lahopuun määrän lähtötaso on matala, ei suurikaan suhteellinen parannus onnistu helpottamaan lajien ahdinkoa.

Luonto ei välitä numeroista vaan tehtyjen toimenpiteiden vaikuttavuudesta. Jälkimmäisessä on parantamisen varaa, koska lajien uhanalaistumiskehitys edelleen jatkuu. Tarvitaan lisää metsien suojelua.

Keihäsjoen luonnonsuojelualue. Kuva: Petri Nieminen

On jo kolme vuosikymmentä siitä, kun biologista monimuotoisuutta koskeva YK:n yleissopimus hyväksyttiin Rio de Janeirossa vuonna 1992.

Sopimuksen tavoitteena olevassa biologisen monimuotoisuuden suojelussa ei ole Suomessa riittävällä tavalla onnistuttu. Kansallisesti asia huomioidaan kyllä strategiatasolla, kuten esimerkiksi Suomen biodiversiteettistrategiassa ja metsästrategiassa. Luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen on kuitenkin välttämätöntä ottaa jatkossa huomioon entistä vahvemmalla tavalla.

Viime vuonna julkaistussa Euroopan komission biodiversiteettistrategiassa vaaditaankin jäsenmailta kaikki elinympäristöt kattavaa 30 % suojelutavoitetta ja vielä jäljellä olevien aarniometsien suojelua.

Koneen Säätiön rahoittaman luontokartoittajien asiantuntijaryhmän mukaan Suomessa on jäljellä kymmeniä tuhansia hehtaareita korkean suojeluarvon omaavia metsiä, jotka ovat vielä suojelematta. Näistä suurin osa sijaitsee Pohjois-Suomessa valtion omistamilla alueilla.

Koska puuta on metsissämme enemmän kuin “koskaan”, voisi ajatella, että puuta riittää jo käsitellyistä talousmetsistä hakattavaksi, jolloin viimeiset suojelemattomat luonnontilaiset ja niiden kaltaiset metsät voisi säästää ja suojella.

Valtio-omisteinen Metsähallitus kuitenkin suunnittelee näille toistaiseksi suojelun ulkopuolella oleville arvokkaille alueille hakkuita, ja pyrkii kohdentamaan hakkuita myös Natura-alueille. Näihin epäkohtiin tulisi puuttua poliittisella ohjauksella ja lopettaa luonnonmetsien hakkuut.

Kokonaiskestävä metsien käyttö sisältää taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden ulottuvuuden, joista viimeisen saralla riittää maassamme vielä parannettavaa.

Perinteisesti metsien kestävän käytön mittareita ovat olleet poistuman ja kasvun suhde sekä hakkuiden määrä suhteessa suurimpaan puuntuotannollisesti kestävään hakkuumäärään. Puuntuotannollisesti kestävä hakkuumäärä ei kuitenkaan takaa toiminnan ekologista kestävyyttä, vaan metsien taloudellinen käyttö täytyy sovittaa luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ja ilmastonmuutoksen hillinnän asettamiin raameihin.

Loppupeleissä ekologinen kestävyys on se perusta, jonka päälle muut kestävyyden osa-alueet rakentuvat.