Politiikka-Suomi-sarja kuvaa myös vihreiden vaiheita Koijärvestä pleikkariharrastukseen

Maailman muuttumista kuvaa Sauli Niinistön ympäristökommenteista eri aikoina syntynyt mielikuva. Kokoomuksen puheenjohtajana ja valtiovarainministerinä hän ihmetteli ”tupajumien suojelutarvetta” ja ympäristönsuojelusta keskusteltaessa ensimmäiseksi kysyi, kuka maksaa. Naturan valmistelua kommentoidessaan hän ei säästellyt sanojaan.

Nyt hän puhuu aktiivisesti ilmastotoimien puolesta. Huomiota myös herätti, että hän oma-aloitteisesti kumosi julkisuudessa poliisin tiedon, jonka mukaan hänen olisi pitänyt turvautua poikkeusjärjestelyihin Elokapinan mielenosoituksen takia.

Aikansa Elokapina

Ohjelman runsas materiaali Koijärven tapahtumista synnyttää mielessä itsestäänselvän vertailun Elokapinaan. Silloinkin osa keskustelusta keskittyi mielenosoittajien aiheuttamaan haittaan ja tapahtuman yhteydessä tapahtuneisiin laittomuuksiin.

Tänä päivänä kuitenkin enimmäkseen muistetaan, että siitä alkoi uusi suhtautuminen ympäristöarvoihin, jotka on kirjattu lähes kaikkien puolueiden ohjelmiin.

Kun muutaman kymmenen vuoden kuluttua muistellaan Elokapinaa kuten Koijärveä nyt, ehkä silloin pääosaan nousee ilmastokriisi, ei muutama satunnainen häiriö jollain katuosuudella.

Laman totuudet

Yhden totuuden politiikasta puhuttiin hyvin paljon 1990-luvun laman yhteydessä. ”Ainoa vaihtoehto” oli pääministeri Esko Ahon  (kesk.) ja valtiovarainministeri Iiro Viinasen (kok.) jatkuvasti toistama argumentti.

Viinanen muistelee ohjelmassa avoimesti laman hoitamista. Hän pahoittelee sitä, että kaikki eivät oikeasti ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Hän suree ottaneita yrittäjiä, joita johdettiin harhaan.

Mutta ymmärsikö Viinanenkaan koko kuvaa? Ainakaan ohjelman päätyneessä osuudessa hän ei sure niitä perheitä, jotka lamassa joutuivat työttömiksi, perheitä, jotka menettivät palveluja, kasvavia sukupolvia, jotka edelleen maksavat lamasta.

Samaan sarjaa kuuluu silloinen valtiovarainministeriön valtiosihteeri, nyttemmin edesmennyt Raimo Sailas, joka ohjelmassa sanoo tyytyväisenä, että lamasta kuitenkin selvittiin. Taloudellisesti kyllä selvittiin, mutta ehkä hänelle ei koskaan selvinnyt, että ei siitä lamasta vieläkään ole selvitty.  

Persukieli erottuu

Sarjassa paljon huomiota saava perussuomalaisten nykyinen puheenjohtaja Riikka Purra sanoo, että perussuomalaisten retoriikkaa arvioidaan paljon ankarammin kuin muiden puolueiden, mutta toisaalta toivoo perussuomalaisten oppivan keskustelemaan nykyistä maltillisemmin.

Jussi Halla-aho paheksuu sitä, että perussuomalaisten rouheaan tyyliin kiinnitetään liikaa huomiota.

Nyt voi tietysti toivoa, että Purra myös yrittää vaikuttaa joukkojensa keskustelutyyliin.

Perussuomalaisten moniulotteinen viestintästrategia noteerataan ohjelmassa pariin kertaan. Johtohenkilöt heittävät esiin kysymyksiksi muotoiltuja väitteitä tai muuten kiinnittävät asioihin huomiota ilmeisen tietoisena siitä, että somessa väitteet lähtevät lentoon.

Vaikka Purra sanoo, että perussuomalaisia vahditaan tarkemmin kuin muita, vihreästä näkökulmasta tuntuu usein siltä, että perussuomalaisia kohdellaan mediassa varovaisemmin kuin muita. Journalismissa monessa mukana ollut ja oleva toimittaja Ruben Stiller antaa ohjelmassa tukea käsitykselle puhumalla perussuomalaisten käsittelyyn liittyvästä itsesensuurista.

Vihreää historiaa

Sarja kuvaa aika hyvin vihreille tärkeitä politiikan käänteitä. Esillä ovat Koijärven lisäksi kansanliikejuuret, sisäinen keskustelu siitä, pitääkö järjestäytyä puolueeksi, rajanveto Pentti Linkolaan, tie maailmansyleilystä konkreettiseen lainsäädäntöön, EU-kansanäänestys ja Haaviston presidentinvaalikampanja 2012.

Vihreitä sarjassa edustavat lähinnä veteraanipoliitikot kuten Osmo Soininvaara, Satu Hassi ja Pekka Haavisto. Myös Ville Niinistö ja Heidi Hautala pääsevät ääneen. Maria Ohisalo saa kertoa hyvin lyhyesti omasta taustastaan – ja pleikkariharrastuksestaan.

Lama-ajan lapsi Ohisalo on hyvä esimerkki siitä, että hyvinvointivaltio kannattelee ja auttaa eteenpäin. Vähemmälle huomiolle usein jää se, että hän oli onnekas, koska lähellä oli kannustavia, eteenpäin työntäviä ihmisiä, varsinkin oma äiti.

Veret seisauttanut loka 

Likaisesta politiikasta sarjassa nousee – tosin varovasti – esiin keskustan vaalikampanja 1991. Puolue tavoitteli sittemmin klassikkoilmaukseksi noussutta veret seisauttavaa vaalivoittoa. Presidentti Mauno Koivisto oli pelannut puolueen oppositioon 1987 porvaripuolueiden kassakaappisopimuksesta loukkaannuttuaan.

Rivien välistä ohjelmassa käy ilmi, että puolue ei arkaillut käydä pääministeri Harri Holkerin (kok.) henkilön kimppuun.

Lopulta puolue otti käyttöön poliittiset virkanimitykset. Silloin kuten vielä nykyisinkin se ase keskustan kädessä tuntuu irvokkaalta, mutta osaltaan sekin tehosi 1991.

Mauttomuuden huippu kuitenkin oli 2007 SAK:n vaalivideo, jossa Oiva Lohtander esittää vastenmielistä yltäkylläisyydessä rypevää ökyporvaria. Video levisi julkisuuteen jo ennen varsinaisia esityskertoja ja vedettiinkin pois ennen kuin sen varsinaiset esitykset olisivat alkaneet.

Silloin jo kuten tänäänkin ihmetellään, miten kellään voi tulla mieleen tehdä niin mauton vaalimainos – ja miten arvostettu näyttelijä sellaiseen suostuu.

Hiusväri politiikan journalismiin

Ohjelmasarja kuvaa myös sitä muutosta, kun poliitikkojen yksityiselämää ja muuta varsinaiseen työhön kuulumatonta alettiin ruotia muussakin kuin skandaalilehdistössä.

Hymyssä ja muussa senkaltaisessa ympäristössä kannatuksensa ansainnut Rampe Toivonen tuli iltapäivälehden toimituspäälliköksi ja pyysi poliittista toimittajaa tekemään juttua siitä, miksi Johannes Virolainen oli värjännyt tukkansa punaiseksi.

Ellei Toivosen toimeksianto itsessään ollut käänne, se ainakin todella hyvin kuvastaa sitä, miten poliittinen journalismi muuttui – eikä ainoastaan iltapäivälehdistössä. Helsingin Sanomatkin kirjoitti Ilkka Kanervan tekstiviestikohusta enemmän kuin hänen laajasti kiitetystä työstään ulkoministerinä.

Politiikka-Suomi-sarja antaa hyvän yleiskuvan suomalaisesta politiikasta dokumenttijournalismin keinoin.  Poliitikot puhuvat avoimesti myös vaikeista asioista, kertovat taustoista ja avaavat asioita tavalla, johon päiväkohtainen julkisuus ei tarjoa mahdollisuutta. 

Toki jotkut kuten keskustan Paavo Väyrynen ja Jussi Halla-aho toistavat samaa jargonia kuin aina muulloinkin, mutta esimerkiksi Matti Vanhanen (kesk.) ja Ilkka Kanerva (kok.) ovat ihailtavan rohkeita kipupisteitään käsitellessään.

Avoimien poliitikkojen lisäksi suuren tunnustuksen ansaitsevat sarjan tekijät, jotka ovat etsineet ja löytäneet arkistoista hienon kokonaisuuden. Koko tuon ajan politiikkaa tiiviisti seurannut vähän ihmettelee jotain valintoja, jää jotain kaipaamaan, mutta tietysti sarja on tekijöidensä näköinen.

Tv-sarjan lisäksi Yle julkaisee radiossa ja Yle Areenassa haastattelut 20 henkilökuvaa.