"Äänettömän kevään" viesti on yhä ajankohtainen

Residenssihuoneessani Villa Karossa Beninissä on hyttysverkko, mutta myös purkillinen Kiinassa valmistettua hyönteismyrkkyä. Sen vaikuttavana aineena on permetriiniä. Tarkistan: vaarallista kaikille hyönteisille, myös pölyttäjille. Veteen joutuessaan se on kaloille hyvin myrkyllistä, ja huoneilmassa se on erittäin vaarallista kissoille. Tyydyn hyttysverkkoon.

Kun kemianteollisuus kehitti DDT:n ja orgaanisten fosfaattien tapaisia yhdisteitä, niitä markkinoitiin suorastaan ihmeaineina, joiden oli määrä pelastaa ravintokasvien sadot hyönteisiltä ja poistaa malaria maailmasta. Todellisuus osoittautui kuitenkin karuksi. Jo 1950-luvulla alkoi kantautua tietoja vakavista myrkytyksistä, kun maanviljelyksessä ruiskutettiin uusia torjunta-aineita holtittomasti. Sitäkin pahempia uutisia kuului: linnut, kalat ja nisäkkäätkin alkoivat kadota sieltä, missä innokkaimmin myrkytettiin.

Näytti olevan vain ajan kysymys, milloin täälläkin toteutuisi äänetön kevät, jolloin muuttolinnut eivät enää palaisikaan pihapuihimme laulamaan.

Rachel Carson toi tämän kaiken tietoomme klassikkoteoksessaan ”Äänetön kevät” vuonna 1962. Suomeksi se ilmestyi muutamaa vuotta myöhemmin, jolloin ympäristömyrkyistä oli jo enemmänkin tietoa.

Luin kirjan koululaisena aika tuoreeltaan. Puoli vuosisataa sitten olivat Suomen merikotka ja moni muu petolintu hätää kärsimässä. Ravintoketjun yläpäähän kasautui DDT:tä, PCB-yhdisteitä ja elohopeaa niin, että aikuiset linnut kuolivat ja munat jäivät pesiin kuoriutumattomina. Näytti olevan vain ajan kysymys, milloin täälläkin toteutuisi äänetön kevät, jolloin muuttolinnut eivät enää palaisikaan pihapuihimme laulamaan.

”Kaikkialla oli outo hiljaisuus. Linnut – minne ne olivat joutuneet? Ihmiset puhuivat niistä, ihmeissään ja levottomina. Ruokintalaudat talojen pihoilla olivat autioina. Ne harvat linnut, joita joskus nähtiin, kävivät kuolinkamppailuaan: ne vapisivat rajusti eivätkä pystyneet lentämään. Kevään ääniä ei enää kuulunut. Aamut, jotka olivat kerran olleet tulvillaan punarintarastaiden, kyyhkysten, sinitöyhtönärhien, peukaloisten ja muiden lintujen kuoron iloista laulua, olivat nyt mykkiä. Hiljaisuus lepäsi niittyjen, metsien ja soiden yllä.”

Onko ympäristötietoisuus turruttanut?

Kun tartuin nyt uudestaan tähän perusteelliseen pamflettiin, ajattelin hakea siitä tukea ajatukselle, että ihmiskunta on aikaisemminkin kyennyt torjumaan vakavia ympäristöuhkia. Merikotka palasi Suomen luontoon. Metsien olemassaoloa uhanneet happamat laskeumat saatiin kuriin, kun tehtaiden ja voimaloiden savukaasuista ymmärrettiin poistaa rikin oksidit.

Lukemisen myötä ahdistukseni kuitenkin kasvoi. Ympäristömyrkyt ovat vain osa sitä katastrofia, jota Carson kuvaa. Jo kuusikymmentä vuotta sitten hän mainitsee ilmaston lämpenemisen ja luonnon monimuotoisuuden katoamisen. Tuntuu, ettemme ole oppineet mitään, vaikka pakon edessä olemme luopuneet joistakin kaikkein turmiollisimmista tavoistamme.

Tähän hetkeen tarvittaisiinkin uusi herättävä teksti, joka pystyisi osoittamaan, mitä meidän tulee tehdä pysäyttääksemme kuudennen sukupuuttoaallon.

Edes tuhoisaksi tiedetyn DDT:n käyttö ei ole loppunut, vaan sitä tuotetaan edelleen Intiassa, lähinnä tappamaan malariaa levittäviä hyttysiä. Suomessa äänetön kevät on joka vuosi lähempänä metsien luontokadon vuoksi. Ennen tavalliset räystäspääskyt ja hömötiaiset ovat lähes kadonneet, koska niille ei maailmassamme riitä ruokaa.

Carsonin teksti on perusteellista, paikoin puuduttavuuteen saakka. 2020-luvun levoton lukija odottaisi enemmän terävyyttä. Pertti Jotunin käännös onnahtelee pahasti likimain joka kerta, kun tekstissä mainitaan eläinlajeja. Amerikkalaisten ”Robin” ei ole ”punarintasatakieli”, vaan punarintarastas, toistuvan esimerkin mainitakseni.

Tähän hetkeen tarvittaisiinkin uusi herättävä teksti, joka pystyisi osoittamaan, mitä meidän tulee tehdä pysäyttääksemme kuudennen sukupuuttoaallon. Kyllä me nimittäin sittenkin osaamme toimia, kun tarvitaan. Happosateet ovat historiaa, otsonikatoa aiheuttaneista aineista päästään eroon, ja olemme ymmärtäneet senkin, miksi hiilen tupruttaminen ilmakehään on huono juttu.

Onko yhä parempi tietoisuus ympäristöuhista kuitenkin turruttanut meidät niin, että lannistumme, kun pitäisi toimia?

Villa Karo on suomalais-länsiafrikkalainen kulttuurikeskus, joka sijaitsee Grand-Popon kylässä Beninissä.

Carson, Rachel: Äänetön kevät. Kääntänyt Pertti Jotuni, suomalaiset kommentit Teuvo Suominen. Kustannusyhtiö Tammi, Helsinki 1970. Kolmas painos.