Kirja perussuomalaisista sivuuttaa puolueen oikeistoradikalismin

Markku Jokisipilä on historiantutkija, Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja ja julkisuudessa usein esiintyvä politiikan kommentaattori. Näillä ansioilla hänen tuoreen perussuomalaisia ja puolueen poliittista taivalta käsittelevän kirjansa voi hyvin ajatella olevan lukemisen arvoinen.

Takakansitekstin mukaan kysymyksessä on ”syväluotaava tietokirja”, jonka lopusta löytyy asiallisen näköinen lähde- ja kirjallisuusluettelo. Päällisin puolin kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. Ongelmat alkavatkin vasta kirjan avaamisen jälkeen.

Kysymys, jonka ympärille Jokisipilän koko teos kiertyy, on Perussuomalaiset rp:n luonne osana suomalaista demokratiaa. Määrittyykö puolue ennen muuta äärioikeistolle tyypillisten teemojen, autoritaarisuuden ja nativismin kautta, vai onko se Jokisipilän kuvaama ”kansallismielinen populistipuolue”, joka täyttää suomalaisessa demokratiassa oleellista tehtävää?

On kuin Jokisipilä ei ikinä olisi tutustunut Hommafoorumin sisältöön ja siellä kukkiviin autoritaarisiin fantasioihin perussuomalaisten yksinvallasta ja keinoista sen toteuttamiseen.

Todellisuus on aina ristiriitaisempi ja sekavampi kuin teoreettiset tulkintakehykset. Siksi perussuomalaistenkin jäsenistössä ja kannattajissa on monenlaista väkeä. Ainakin osa heistä on epäilemättä sitoutunut demokratiaan ja sen toimintatapoihin, eikä erityisemmin haaveile autoritaarisesta kumouksesta tai poliittisten vastustajien ja vähemmistöjen hiljentämisestä. Varsinaisen ongelman muodostaakin se osa, joka haaveilee.

Jokisipilä ohittaa vaikkapa perussuomalaisten puoluejohtoon ja eduskuntaryhmään kuuluvien henkilöiden toistuvasti ja julkisesti esittämän ihailun Puolan ja Unkarin autoritaarisia johtajia ja järjestelmiä kohtaan. Hän ei mainitse puolueen kansanedustajien hyvin dokumentoituja esiintymisiä yhdessä uusnatsiryhmien kanssa, tai jäsenistön lukemattomia yhteyksiä ekstremistiseen äärioikeistoon. On kuin Jokisipilä ei ikinä olisi tutustunut Hommafoorumin sisältöön ja siellä kukkiviin autoritaarisiin fantasioihin perussuomalaisten yksinvallasta ja keinoista sen toteuttamiseen.

Jokisipilän ratkaisu on rajata aiheensa niin, ettei hänen tulkintaansa vastaan sotivaa aineistoa tarvitse huomioida. ”Tieteellisen tutkimuksen tulee arvioida puolueiden aatetta ennen kaikkea niiden ohjelmissa julkilausuttujen poliittisten tavoitteiden kautta”, Jokisipilä lataa jo sivulla 22.

Näin alaston metodologinen naivismi olisi hätkähdyttävää jo satunnaisen kommentoijankin kynästä lähteneenä. Historioitsijataustaisen politiikan tutkijan esittämänä se on silmänkääntötemppu, josta Jokisipilä saisi kuulla missä hyvänsä historian tai politiikan tutkimuksen proseminaarissa.

Puolueiden ohjelmapaperit ovat kyllä varteenotettavia lähteitä politiikan ja historian tutkimuksessa. Ne ovat sitä ennen kaikkea normaalien, demokratiaan sitoutuneiden puolueiden kohdalla. Sellaisissa puolueissa ohjelmapapereita yleensä laaditaan huolella kuvastamaan puolueen linjaa ja ohjaamaan sen kannanmuodostusta. Kokonaan arvottomia ohjelmat eivät ole toisenlaistenkaan puolueiden tutkimuksessa.

Mutta minkään puolueen kohdalla vaatimus tutkimusaineiston rajaamisesta ennen kaikkea niiden virallisiin ohjelmiin ja julkilausumiin on absurdi ja vailla tieteellisiä tai teoreettisia perusteita. Historioitsijana Jokisipilän täytyy tietää, miten lähdeaineiston rajaaminen vaikuttaa tutkimukseen. Siksi on vaikea väistää johtopäätöstä, että hän on lähtenyt johtamaan lukijoitaan tieten tahtoen harhaan.

Politiikan tutkijalta on kuitenkin voitava edellyttää sen verran teoreettisen keskustelun tuntemusta, että kykenee esittämään sen lukijoilleen oikein.

Samanlaiseen silmänkääntötemppuun Jokisipilä turvautuu kansallismielisyyden ja äärioikeiston käsitteiden kohdalla. Kansallismielisyydellä on pitkän historiansa takia valtava määrä erilaisia tulkintoja ja merkityssisältöjä, mutta Jokisipilä kieltäytyy kertomasta sen tarkemmin, mitä hän tarkoittaa puhuessaan perussuomalaisista kansallismielisenä puolueena.

Ilman tätä taustoitusta termi jää merkityksestä tyhjäksi, ja Jokisipilä tulee käyttäneeksi sitä täsmälleen samassa mielessä kuin perussuomalaiset itse: paljon ikävämmältä kuulostavan oikeistoradikalismin peitesanana.

Jokisipilää tuntuu myös erityisesti kalvavan perussuomalaisten määritteleminen äärioikeistopuolueeksi. Hän ratkaisee ongelman esittämällä äärioikeiston sellaisin termein, että niiden sisään perussuomalaisia tosiaan olisikin hankala sisällyttää. Politiikan tutkijalta on kuitenkin voitava edellyttää sen verran teoreettisen keskustelun tuntemusta, että kykenee esittämään sen lukijoilleen oikein.

Tosiasiassa äärioikeisto (far right) on tutkimuksessa käytetty kattokäsite sekä oikeistoradikaaleille (right-wing radical) ja oikeistoekstremistisille (right-wing extremist) puolueille ja liikkeille. Perussuomalaisten retoriikka toistelee autoritarismin, majoritaarisen demokratiakäsityksen, hierarkkisen yhteiskunnan ja nativismin kaltaisia teemoja, ja on niiden kautta määriteltävissä tukevasti oikeistoradikaaliksi liikkeeksi.

Jokisipilä on halutessaan oikeutettu käyttämään jotain muuta tulkintakehystä, mutta silloin lukijalle on selitettävä, mitä hän tekee ja miksi. Nyt hän tyytyy puhaltamaan savupilven lukijansa silmille.

Jokisipilän oma vastaus, jota hän toistelee samoin sanoin kautta kirjan, on että perussuomalaiset ovat joka suhteessa normaali puolue. Omien sanojensa mukaan hän ei ole perussuomalaisten säännöistä, yleisohjelmasta, vaaliohjelmista, puoluejohdon julkisista linjanvedoista tai puolueen kansanedustajien eduskunnassa esittämistä puheenvuoroista kyennyt löytämään ”tukea väitteille siitä, että puolue olisi äärioikeistolainen.”

Ehkä kirjalla on annettavaa niille, joiden mielestä saatavilla ei ole perussuomalaisia tarpeeksi myötäkarvaan silittävää apologiaa.

Vaikka pitäytyisi Jokisipilän verkonpaikkaajan logiikalla rajaamassa lähdeaineistossa, herää kysymys onko hän viettänyt liikaa aikaansa perussuomalaisten puoluejohdon kanssa seurustellen, ja liian vähän kenttäväen ja lähteiden parissa.

Lukemisen jälkeenkin kirjaa on vaikea määritellä. Tutkimus se ei ole metodologisen pohjansa huteruuden ja teoreettisen välinpitämättömyytensä takia. Tietokirjaksikaan siitä ei ole, koska kirjan luettuaan tietää perussuomalaisista vähemmän kuin ennen lukemista. Teos on lähinnä tutkimukseksi naamioitu pamfletti, lentokirjanen, jonka tarkoitus on muualla kuin tasapainoisen ja tutkimuslähtöisen kuvan antamisessa kohteena olevasta puolueesta.

Ehkä kirjalla on annettavaa niille, joiden mielestä saatavilla ei ole perussuomalaisia tarpeeksi myötäkarvaan silittävää apologiaa. Muiden ei kannata vaivautua.

Perussuomalaisten vuoden 2021 puoluekokousta seuranneille oli äänestysten väliajalla tarjolla hämmentävää ohjelmaa. Verkkoon striimattuun puoluekokouslähetykseen ilmaantui äkkiä valtakunnallisesta televisiostakin tuttu kommentaattori, professori Markku Jokisipilä.

Nyt tuo juontaja Maria Asunnan kanssa vietetty julkinen jutusteluhetki asettuu paremmin kontekstiinsa. Tilaisuutta isännöineestä puolueesta mukavia asioita kertoillut Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja kuulosti samalta kuin kirjansa.

Markku Jokisipilä: Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla (Helsinki: Otava, 2021)