Mielipidetiedustelujen mukaan vihreiden kannatus on jämähtänyt niukasti kymmenen prosentin paremmalle puolelle.
Mielikuvakyselyssä on kohtia, joissa vihreiden heikko tulos on ymmärrettävä. Ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta puhuvat poliitikot voivat synnyttää mielikuvan siitä, että nyt on jotain tärkeämpää kuin ihmiset. Niinpä vain 14 prosenttia kokee vihreät ihmiskeskeisiksi. Ehkä se hinta on maksettava siitä, että halutaan pelastaa maapallo?
Vai voisiko viestin saada kulkemaan niin, että maapallon pelastaminen on lopulta myös hyvin ihmisläheinen tavoite? Viesti ei varmaan mene perille läheskään kaikille.
Ikävä viesti mieluummin muille
Suomen poliittinen historia tuntee kaksi loistavasti menestynyttä poliitikkoa, joiden suosion oletetaan ainakin suurelta osin perustuneen ikävien asioiden suoraan sanomiseen ja madonlukujen toistamiseen.
Kun Mauno Koivisto ja myöhemmin Sauli Niinistö maalailivat taloudellisia hirmukuvia, vaativat tiukkaa talouspolitiikkaa ja finanssipolitiikkaa, sen kanssa oli helppo olla samaa mieltä. Suurin osa saattoi kokea, että kyllä, valtiolla on paljon tehostettavaa.
Ja ainahan on niitä, joiden mielestä yhteiskunta jakaa sosiaalitukia liian kevein perustein. Oli siis helppo ajatella, että madonluvut eivät koskeneet juuri minua.
Mutta kun ilmastopolitiikassa puhutaan henkilöautoilusta ja lomalennoista, aika moni ihminen kokee, että nyt juuri minua syyllistetään ja nyt minulta ollaan viemässä jotain.
Vihreät kyllä itse korostavat sitä, mitä hyvää ympäristöpolitiikalla saadaan aikaan, mutta tehtävä ei todellakaan ole helppo.
Ongelma ei kiinnosta
Aika moni näkyvä vihreä on korostanut, että vihreät haluavat korvata yksityisautoilua joukkoliikenteellä siellä, missä on joukkoja, ja että kukaan ei uhkaa Perä-Posiolla tai Kuhmon syrjäkylällä asuvan autoa. Mutta se viesti ei mene perille.
Yksi syy on se, että muut puolueet omista syistään ylläpitävät sangen tehokkaasti mielikuvaa vihreiden yksityisautovihasta.
Toinen syy näyttäisi olevan, että vihreät eivät ole pitäneet kovin tärkeänä asian oikaisemista.
Itsekkyyden yliarvostus
Vihreät veti pohjat myös käsityksessä koko maan etujen ajamisesta. Hyvä niin, tavallaan.
Vihreät kuitenkin ymmärtävät, että jos aiotaan olla enemmän kuin osiensa summa, pitää katsoa kokonaisuutta.
Vihreät näkevät Euroopan kokonaisuutena ja maailman globaalisti. On ihmisiä, joiden mukaan Eurooppa-politiikan tarkoitus on vartioida ja maksimoida Suomen etuja, mitä se sitten kulloinkin tarkoittaakin. Sama vaatimus esitetään esimerkiksi ilmastoneuvotteluissa.
Vihreät kuitenkin ymmärtävät, että jos aiotaan olla enemmän kuin osiensa summa, pitää katsoa kokonaisuutta. Jos kukaan ei ole luopumassa mistään ja kaikki vaativat itselleen lisää, kokonaisuus ei ainakaan kasva eikä kukaan saa mitään lisää.
Mutta miten kokonaisuuden ajattelemisen saisi kääntymään ihmisten mielissä hyveeksi? Lyhytnäköisen itsekkyyden tyhmyydeksi?
Ikuinen ylimielisyys
Kyselyn mukaan vihreät koetaan toiminnassaan puolueista toiseksi ylimielisimmäksi. Siinähän ei ole mitään uutta.
Niin. Vihreät tietävät, miten asiat ovat. Kun puolueen sisäinenkin keskustelu tuntuu usein vaikealta, on ehkä helppo ymmärtää, että ulkopuoliset kokevat vihreät huonoiksi keskustelijoiksi.
Ehkä tarvetta olisi enemmän pohdiskelevalle keskustelulle ehdottomien totuuksien latelemisen sijasta.
Ehkä voisi myös nähdä vaivaa ensinnäkin kuuntelemiseen, sitten oman varman tiedon perustelemiseen, ei pelkästään toteamiseen.
Takaiskuja
Ylen jutun mukaan vihreiden imago on huonompi kuin aikoihin.
Aktiivisesti politiikkaa seuraavan näkökulmasta se ei oikein voi johtua siitä, että vihreiden politikka olisi huonompaa kuin aikoihin.
Toki epäonnistumisiakin on tapahtunut.
Julkisuudessa demarit ja vasemmistoliitto ovat tainneet onnistua paremmin sivistykseen kohdistuvien leikkausten kaatajina.
Vihreiden profiili kulttuuriväen puolustamisessa – vihreille tärkeässä asiassa – koronarajoituksissa kääntyi kuopalle.
Koulutuksen kunnianpalautus oli vahvasti esillä vaalikampanjassa, mutta hiukan vaikuttaa siltä, että se on jäänyt monien muiden asioiden katveeseen. Julkisuudessa demarit ja vasemmistoliitto ovat tainneet onnistua paremmin sivistykseen kohdistuvien leikkausten kaatajina.
Ilmastokompromisseja ei ole osattu avata kentälle saati äänestäjille.
Osa omista saati potentiaalisista kannattajista on jo pudonnut vauhdista Helsingin tiivistämisessä. Keskustelu Helsingin koulumäärärahoista ei pysynyt vihreillä hallinnassa.
Saavutukset piilossa
Mutta kun vain 17 prosenttia on sitä mieltä, että vihreät kertovat selvästi, mitä tavoittelevat ja vain kuusi prosenttia sitä mieltä, että vihreät ovat toiminnassaan tehokkaita ja aikaansaavia, ongelma epäilemättä on viestin perille saamisessa.
Krista Mikkonen on ollut ympäristöministerinä käsittämättömän aikaansaava. Mutta eipä silmiini ole sattunut luonnonsuojelun etenemisestä juttuja muualla kuin pari kertaa Suomen Luonnossa.
Pekka Haavisto on tuonut ihmisoikeudet mukaan Suomen ulkopolitiikkaan ihan ratkaisevasti näkyvämmin kuin kukaan edeltäjänsä. Mutta kovin vähän se oikeasti todetaan journalistisessa mediassa.
Pakolaisten ja ylipäätään humanitäärisen maahanmuuton asemassa on paljon korjaamista varsinkin Juha Sipilän hallituksen jäljiltä. Työn etenemistä on vaikeuttanut tuen rajallisuus hallituksen sisällä, mutta Maria Ohisalon johdolla sekin on edennyt.
Lisäksi keskusteluun sisäisestä turvallisuudesta on noussut keskeisesti mukaan vihreille tärkeitä asioita, kuten syrjäytymisen ehkäiseminen.
Journalismin aliarvostus?
Vihreiden kentälle lähetettiin jokin aika sitten kysely viestinnän onnistumisesta. Kyselyssä keskityttiin someviestintään. Journalistisesta viestinnästä – siis näkymisestä lehdissä ja sähköisissä viestimissä – ei ollut ainoan ainoaa kysymystä.
Vihreät eivät tunnu olevan paikalla siellä, missä keski-ikäiset ja vanhemmat ihmiset seuraavat politiikkaa.
Vihreät lakkauttivat Vihreän langan. Keskeinen perustelu oli, että sen nielemät rahat käytetään some-viestintään. Somessa vihreät näkyvät todella tehokkaasti.
Mutta vihreät eivät ole paikalla muut lehdet -palstoilla tai lehdistökatsauksissa. Vihreät eivät ole läsnä radion toimittajaraadeissa.
Jokin aika sitten Suomen Kuvalehdessä todettiin, että vihreät poliitikot ja toimittajat ylipäätään tuntevat toisiaan kovin huonosti. Osaselitys on nuori eduskuntaryhmä. Toinen selitys on orientoituminen someen. Vihreät eivät tunnu olevan paikalla siellä, missä keski-ikäiset ja vanhemmat ihmiset seuraavat politiikkaa.
Keskinäisen kehumisen kerho
Mutta siis somessa vihreät näkyvät. Somessa on runsaasti postauksia, joissa vihreät poliitikot kertovat loistavia uutisia ja vihreä kenttäväki levittää niitä.
Mutta harvoin kukaan muu.
Vihreiden viestinnän painopiste on siis sosiaalisessa mediassa, mutta paradoksaalisesti journalistinen media on vahvoilla myös somessa. Kun vihreät näkyvät neutraalissa saati positiivisessa sävyssä journalistisessa mediassa kovin harvoin, se vaikuttaa myös some-näkyvyyteen.
Se, että vihreät kehuvat somessa vihreiden loistavia uutisia toinen toisilleen, ei näytä riittävän.
Uskottavuus koetuksella
Vihreä viestintä korostaa positiivisia asioita. Siitä seuraa usein ajatus, että vihreät eivät viestinnässä luota edes omiin joukkoihinsa, jopa aliarvioivat kenttää. Kun muualta saadaan lukea kompromisseista, ratkaisujen eri puolista, kerta toisensa jälkeen vihreät päättäjät tarjoavat ”loistavia uutisia”, joissa täysin sivuutetaan päätösten negatiiviset ulottuvuudet.
Mielikuvat puolueista syntyvät teoista ja viestinnästä.
Kannattajille harvoin kerrotaan rehellisesti, että tässä voitettiin, tässä hävittiin ja kompromissin aikaansaamiseksi tästä jouduttiin tinkimään.
Kun se kuitenkin tulee muuta kautta tietoon, uskottavuus kärsii.
Mielikuvat puolueista syntyvät teoista ja viestinnästä. Viestinnästä riippuu se, miten teot näkyvät.
Suomalaisten keskeisiä arvoja ovat rehellisyys ja oikeudentaju. Kotimaahan keskittyvä ilmastopolitiikka loukkaa molempia.
Ihmiset kysyvät, onko oikein että me teemme täällä isoja tekoja, kun jotkut meitä merkittävämmät maat eivät näytä tekevän oikein mitään?
Viesti että maailma pelastuu kun me täällä suosimme sähköautoilua ja luovumme turpeen käytöstä haisee, koska kyseessä on globaali ongelma.
Ihmiset eivät ole pelkästään järkeviä robotteja. Ja hyvä niin. Pelkän kuivan järjen kannalta katsottuna ei nimittäin kannattaisi ollenkaan olla olemassa. Hittoako me täällä tehdään?
Ihmiset voivat myös olla saatanallisen tyhmiä. Se on huonompi juttu.
Taloustiede tuskin kovin hyvin ymmärtää käsitettä “itsetunto”. Kuitenkin se määrää hyvin monien elämää ja valintoja huomattavasti vahvemmin kuin mikään järjellisesti määriteltävissä oleva “hyöty”.
Moni kuolee mieluummin kuin myöntää erehtyneensä. Moni myös näkee nälkää tai palelee mieluummin kuin kärsii häpeää.
Lisäksi ihmiset usein samastuvat jengeihin, joukkoihin, klaaneihin ja kansakuntiin. Saa maksaa mitä tahansa, kunhan “me” näytetään muille närhenmunat lätkäkaukalossa tai jossakin. Oma pikku itsetunto sitten lilluu siinä siivellä.
Hyvin monien mielestä saa tapahtua mitä tahansa muuta mieluummin kuin että joku kenties nauraisi “meille” – yksilöinä tai joukkoina – siis että joku mahdollisesti pitäisi meitä huulesta vedettävinä hölmöinä.
Myönnä pois, jhalttu, kuka lienetkin, että siitä on kysymys. On varmaan sinunkin mielestäsi ikävää, jos maailma romahtaa – kuin korttitalo, tiedäthän: ensin tämä kohta pettää ja sitten tämä – ja jos sitten joka puolella tuupitaan, kärsitään ja kuollaan.
Ja on toki vähän noloa, jos muurahaiset tai surviaissääsket jäävät edustamaan eliökunnan älyllistä huipputasoa.
Mutta se, että me tekisimme tämän välttämiseksi yhtään enemmän kuin juuri meidän on ihan varmasti pakko – se on vielä hirveämpää. Se olisi nöyryytys. Häpeä.
Joku voisi tirskua meille. Tämä ajatus haisee niin että henki salpautuu.
Suomalaisen hiilijalanjälki on viisinkertainen intialaiseen verrattuna. Minun olisi aika vaikea mennä sanomaan intialaiselle, että hoida sinä nyt vaan omat päästösi kuriin.
Ei oikein istuisi minun oikeustajuuni. Rehellisyydennnimissä pitää myös muistaa, että ilmakehässä on ennestäänkin minun päästöjäni monin verroin enemmän kun sen intialaisen.
Kirjoituksen tärkein kohta:
“Ehkä voisi myös nähdä vaivaa ensinnäkin kuuntelemiseen, sitten oman varman tiedon perustelemiseen, ei pelkästään toteamiseen.”
Juuri perusteluissaan vihreät tuntuvat olevan aina jotenkin vajavaisia ja tunnen itse myötähäpeää kun vihreiden vaikuttajat saarnaavat omia totuuksiaan. Esimerkiksi sitä, miksi esitettiin vastalause hallituksen esitykselle taksonomiasta, perusteltiin “mainehaitalla”, eli tunteisiin vetoamalla, sen sijaan että olisi väännetty rautalangasta faktiset hyödyt joita taksonomiasta seuraa, ja uskallettu sanoa MTK:n ja kepun paskapuheita siitä että nyt “metsät sosialisoidaan EU:lle” paskapuheiksi. Lisäksi olisi pitänyt vedota siihen että ydinvoima jätettiin taksonomian ulkopuolelle. Mutta tämänkin argumentin sain kuulla SDP:n Niina Malmin suusta enkä Krista Mikkosen tai Iris Suomelan. Miksi? Ja sitäpaitsi taksonomia-asetus menee joka tapauksessa EU:ssa läpi määräenemmistöllä, joten tätäkin voittoa olisivat vihreät voineet painottaa viestinnässään.
Ilmastonmuutoksessa vihreiden pitäisi keskittyä enemmän siihen, että mitä enemmän ilmaston lämpötila nousee, sitä isompi hintalappu siitä tulee myöhemmin maksettavaksi. Jokainen celsiusaste maksaa tuhansia miljardeja. Abstraktit käsitteet kuten lajien monimuotoisuus ei paljon hetkeuta kuin pientä luonnonsuojeluklikkiä, mutta eurojen päälle ymmärtävät kaikki.
Ihmisoikeus- ja maahanmuuttoasioissa vihreät ovat täysin hakoteillä. Tietysti miellyttää omaa besserwisserkuplaa jossa voi ratsastaa intersektionaalisuudella ja muilla amerikkalaisilla muoti-ilmiöillä, mutta tämä höpinä ei kiinnosta pätkääkään vihreiden ulkopuolella, ja vie äänestäjiä jotka voisivat ympäristöasioissa olla hyvinkin myönteisiä puolueelle. Kokoomus, demarit ja vasemmisto lienevät niitä puolueita mihin vihreistä vuotaa eniten juuri tästä syystä.
Erinomaisia huomioita. Nähdäkseni tärkein moka on tuo keskittyminen sosiaaliseen mediaan. Somessakin kiihkeimmät ja näkyvimmät keskustelut ja kannanotot lähtevät median uutisista, ei yksittäisten poliitikkojen erillisistä julkilausumista. Ja sitäpaitsi somessa julkisuus kestää vain päivän. Jos vihreän poliitikon kannanotto ei heti näy, se on jo mennyttä. Puoluetoimisto töihin miettimään tiedotus uusiksi, hoitamaan suhteita toimittajiin ja syöttämään edustajille kunnon uutisia eikä vain joitain marginaaliryhmiä koskevia kannanottoja.