Joulun pelko kuuluu lapsuuden jouluun

Lapsuuden joulut koostuvat mahdottomista aikatauluista ja rasittavista perinteistä. Pekka Sauri kirjoittaa joulunovellissaan pakollisista ohjelmanumeroista, joiden keskellä tasapainoillaan joulun läpi. Koskaan ei tiedä, mikä katkaisee viimeisen oljenkorren.

22.12.2021 | Pakina

Kuva: Museovirasto

Lapsuuden joulut. Olin alituisesti huolissani, miten vanhemmat selviytyvät tästä koettelemuksesta – erityisesti isä, jolla oli taipumusta äärimmilleen jännitettyihin ja lopulta epärealistisiksi luhistuviin aikatauluihin. Tämä viritti omanlaisensa tunnelman, kireän, mutta ahdistavan.

Joskus 1960-luvulla kehkeytyi perinne, että jouluaattona piti kokoontua puolenpäivän aikaan kuuntelemaan radiosta, kun Suomen Turku julisti joulurauhan. Sen jälkeen ei sopinut enää lähteä toimittamaan asioita tai touhottaa muutenkaan. Tonttu voi tulla ikkunan taa.

Tämä armoton takaraja osoittautui toisinaan ylivoimaiseksi. Yhtenä jouluaattona olimme vasta viemässä vaaleansinistä kukkalaitetta Esko Syrjäselle, joka oli Jehovan todistaja ja istunut pikkupoikana sairastamansa polion runtelemana loppuelämänsä pyörätuolissa, kun kellon havaittiin olevan jo kolme minuuttia yli kaksitoista. Isälle tämä oli sietämätön tappio. ”Nyt se perkeleen joulurauhan julistuskin ehti mennä”, hän rähisi naama punaisena ja jouluhiki valuen.

Myös arvovaltatappio. Kaksitahtisen Saabin käsivaihde rääkäisi pahasti. Polttoainemittarin punainen varoitusvalo vilkkui, pelkäsin aina että bensa loppuisi kesken matkan, ja kaikki menisi pilalle.

Yritin aina hoitaa kaikki tilanteet niin, ettei mitään kamalaa tapahtuisi. Tästä mahdollisesti oli peräisin se loppuelämääni raskaasti leimannut mielenmaisema, jossa yritän jonglöörinä pitää ilmassa koko ajan useampia palloja hyvin tietäen, että yhtenä kauniina päivänä niitä tulee yksi liikaa, ja kaikki on lopussa.

Koskaan ei voinut olla varma, oliko isä tietoinen polttoaineen varoitusvalosta, mutten tohtinut sanoa siitä. Se olisi saattanut katkaista viimeisenkin oljenkorren.

Syrjänen asui Rantalan naapurissa. Sampo Rantala oli sitä lajia mies, että hän oli umpisuolileikkauksessakin kieltäytynyt nukutuksesta, tai näin tiesi paikallinen legenda kuiskaten kertoa. Oli ennen leikkausta kaivanut taskustaan luodin, työntänyt sen hampaittensa väliin ja purrut sitä.

Haisevat hyasintit ja myrkylliset joulutähdet ostettiin piirimielisairaalan puutarhasta, jossa potilaat kävivät kuntouttavassa työssä. Eivät he kyllä mihinkään kuntoutuneet, kun se oli B-mielisairaala. Heitä näki kävelemässä sairaalan seutuvilla säädettyä parin kilometrin lenkkiä jähmeästi, seisovin katsein, kädet suorina sivulla soutaen.

Jouluillan seremonioihin osallistui Fiina, joka oli 1920-luvulta lähtien ollut töissä isoisän kasvihuoneilla. Serafina Kaitakoski, syntynyt joskus 1880-luvulla. Hänen sormensa olivat reuman tai jonkin muun kivuliaan vaivan takia jäykistyneet koukkuun niin, että tuntui pelottavalta kätellä häntä.

Fiinaa näki ainoastaan jouluna. Viimeisenä joulunaan hän ei enää jaksanut tulla vanhainkodista isovanhempien taloon, jossa joulua perinteisin menoin vietettiin. Kävimme häntä tervehtimässä aatonaattona. Hän istui keinutuolissa tonttulakki päässä ja itki, hampaaton leuka tärisi. Radiosta tuli Maa on niin kaunis. Se jäi viimeiseksi muistokseni Fiinasta, ja se oli sietämättömän surullista, ja on vieläkin.

Äidillä oli jokin syvyyspsykologinen patouma joulupöydän vihreistä herneistä. Hän unohti ne aina keittiön hellalle pieneen kattilaan, johon ne kuivuivat aattoillan mittaan kelvottomiksi. Tästä muodostui vuosien saatossa eräänlainen pakollinen ohjelmanumero, jota ilman joulutunnelmasta olisi puuttunut jotakin.

Isovanhempien seinällä oli toritaiteilijan luoma öljymaalaus tyrskyävää merta halkovasta laivasta, jonka peräpeilissä luki EL PASO. CORUNA. Biskajanlahti kuohui hirmumyrskyssä mustanvihreänä, merkitsevä aallonkorkeus oli varmaan viisi metriä.

Taloa lämmitettiin kivihiilellä, jota isoisä kävi kapealla lapiolla heittämässä kattilan tulipesään. Lopulta hän kuihtui niin vähävoimaiseksi, ettei enää jaksanut laskeutua pannuhuoneeseen ja etenkään kiivetä sieltä takaisin. Piti asentaa öljylämmitys.

Isoisä kuoli heti sen valmistuttua. Miespolvet vaipuvat unholaan. Vinoon asennettu kynttilä sytytti kuusesta oksankärjen palamaan kilpaa lasten tähtisilmäin kanssa. Sitä sitten joukolla huudettiin ja sammutettiin. Ja yhtäkkiä joulu olikin ohi, ja sain huokaista huojennuksesta taas yhdeksi vuodeksi.

Pekka Sauri
Kirjoittaja on helsinkiläinen vihreä kaupunginvaltuutettu.

22.12.2021 9:51

Tilaa uutiskirje!

Teemme Verdeä pääosin vapaaehtoisvoimin. Voit tukea vihreää journalismia tilaamalla viikoittaisen uutiskirjeen.

0 kommenttia

Lähetä kommentti