Älä kysy, mistä olen kotoisin!

Mikroaggressiot ovat yksiä arkipäivän rasismin ilmentymistä. Yleisimmin ne ovat tahattomia vähemmistöryhmän edustajaan kohdistuvia tekoja. Valtaväestöön kuuluvan on usein vaikeaa ymmärtää näiden tapausten yleisyyttä ja niiden aiheuttamaa pahaa oloa, kirjoittaa Aisha Benahmed.

28.2.2022 | Kolumni

Kuva: Shutterstock

Kun alle kouluikäisenä osallistuin lasten hiihtokilpailuun, ei nimeäni kuulutettu samaan tapaan kuin muiden lasten. Se sijaan minua kutsuttiin joukkueen ulkomaanvahvistukseksi. Kun aloitin uuden harrastuksen kolmannella luokalla, ohjaaja kysyi, kuinka vanhana minut adoptoitiin Suomeen. Kun odotin lukioikäisenä hammaslääkärin odotushuoneessa vuoroani juurihoitoon, hoitaja puhutteli kuskiksi lähtenyttä äitiäni tulkkinani.

Kun olin aluevaaleissa vaalitoimitsijana, ruokatauolla toinen vaalitoimitsija alkoi kyselemään nimeni taustaa selkeästi pettyen, kun en avannutkaan koko sukuhistoriaani ja elämääni kuten hän oli olettanut.

Emme keskustelleet sinä päivänä enää muuta.

Kaikki nämä esimerkit ovat omasta elämästäni vuosien varrelta. Nuorempana minulla ei ollut niille sanaa, sillä sellaista sanaa ei vielä ollut. Myöskään ei ollut sanaa sille fyysiselle pahalle ololle, joka näistä tapauksista jäi, sillä fyysisestä pahasta olosta puhuttaessa ei osattu sanoa muuta kuin että pitää kasvattaa kovempi kuori ja oppia sietämään ihmisiä paremmin.

Mikroaggressiot vähemmistöstressin aiheuttajina

Nyt näille kokemuksille on vihdoin olemassa termistö ja omat sanat: mikroaggressio, vähemmistöstressi.

Mikroaggressiot, eli yleensä tahattomat ja ajattelemattomat vähemmistöryhmän edustajaan kohdistuvat teot, kommentit ja kysymykset, ovat yksi näkyvimpiä arkirasismin muotoja ja jatkuva muistutus siitä, miten ympärillä olevat ihmiset eivät näe kaikkia suomalaisia suomalaisina.

Vähemmistöön kuuluva ihminen nähdään mieluiten tälle pakotetun etnisen viitekehyksen kautta eikä sinä itsenäisenä yksilönä, joka hän on.

Valtaväestöön ja enemmistöön kuuluvan on vaikeaa ymmärtää, miten iso virta niistä yksittäisistä, pieniksi ja mitättömiksi tarkoitetuista kommenteista ja olettamuksista kasvaa yhden eliniän aikana.

On helppoa piiloutua tietämättömyyden tai uteliaisuuden taakse, kun omat kysymykset satuttavat toista ja lisäävät vähemmistöstressiä, eli jatkuvaa pelkoa mikroaggressioiden kokemisesta ja etukäteen tapahtuvaa henkistä valmistautumista vastaavanlaisiin tilanteisiin. Se on raskasta ja kuormittavaa, mutta ennen kaikkea jatkuvaa toiseutumisen tunnetta, jonka negatiiviset vaikutukset leikkaavat elämän kaikkien osa-alueiden läpi.

Jos valkoihoinen, valtaväestöön kuuluva tekee virheen, on syy vain hänen. Kun ruskea tai tummaihoinen tekee virheen, syy on kaikkien ruskeiden ja tummaihoisten.

Mikroaggressiot, kuten muutkin arkipäivän rasismin ilmentymät, perustuvat ennen kaikkea ennakkoluuloihin ja niistä kumpuaviin olettamuksiin ja ennakkoajatuksiin: vähemmistöön kuuluva ihminen nähdään mieluiten tälle pakotetun etnisen viitekehyksen kautta eikä sinä itsenäisenä yksilönä, joka hän on.

Osana tätä on niin kutsuttu värisokea rasismi (colorblind racism), joka kieltää rakenteellisen rasismin olemassaolon ja sysää vastuun vastoinkäymisistä ja lasikattojen rikkomattomuudesta yksilölle itselleen. Se ohittaa täysin sen todellisuuden missä Suomessakin bipoc-ihmiset (black, indigenous, people of color eli mustat, alkuperäiskansaan kuuluvat sekä muut rodullistetut ihmiset) elävät. Uudelle paikkakunnalle muuttaessa kämpän ja työpaikan saaminen tai uralla eteneminen on vaikeaa nimen ja/tai etnisyyden takia.

Kun muutin Tampereelle opintojen perässä, vuokrakämppää etsiessäni aloin saamaan kirjallisia kieltäviä vastauksia vasta sitten, kun olin hakemuksiin ensin avannut koko perheeni historian ja selittänyt miksi nimeni on mikä on.

Se oli nöyryyttävää ja suututti aivan lohduttomasti, sillä valkoihoiset ystäväni perinteisillä suomalaisilla nimillä saivat vastauksia päivän sisällä, joskus nopeamminkin. Heidän ei tarvinnut todistella suomalaisuuttaan, ei kertoa vanhempiensa kotipaikkakuntia tuntemattomille tai vakuuttaa olevansa suomalaisessa keskussairaalassa syntynyt. Sen sijaan minun piti, vaikka nuoruuteni ei eroa heidän nuoruuksistaan kuin harrastuksissa ja mielenkiinnon kohteissa.

Julistusten ohelle myös tekoja

Vaikka yhteiskunnan asenteiden muutos on ollut hidasta ja tapahtunut pääasiassa ihan muutaman vuoden sisällä, olen iloinen, että muutosta on ylipäänsä tapahtunut.

Siinä, missä lapsuudessani ei mediassa ollut minun kaltaisia ihmisiä ja Disneyn prinsessoista lähimmäksi liippasi korkeintaan Jasmine ja Esmeralda, joista kummankaan kanssa minulla ei ole mitään yhteistä, on nykymediassa enemmän rodullistettuja ja enemmän vähemmistöihin kuuluvia ja sitä kautta paremmin representaatiota. Kun ei näe itsensä kaltaisia ihmisiä ympärillään tai mediassa, on helppo vajota vääristyneeseen harhakuvitelmaan, että on yksin.

Jos alkuperää on kuitenkin pakko kysyä, kysy siksi että toisen käyttämä murre on vierasta, ei siksi että hänen ihonvärinsä tai etnisyytensä poikkeaa valtavirrasta.

Olen kiitollinen, että nuoremmat polvet pääsevät edes tämän asian suhteen vähemmällä kuin oma sukupolveni ja sitä edeltäneet.

Median vastuuta mielipiteiden muokkaajana ei saa vähätellä, eikä lisääntyneestä representaatiosta huolimatta tilanne ole vieläkään ideaali: rodullistettujen esittäminen Suomessa on todella pääkaupunkiseutupainotteista, ja bipoc-hahmoja kirjoittavat writing roomit, joissa enemmistö on valkoisia. Valitettavasti vain harvoin rodullistetut hahmot esimerkiksi tv-sarjoissa ovat tavallisia hahmoja tavallisine elämineen ilman pakotettua etnisyyden viitekehystä, ja sen sijaan näitä hahmoja käsitellään pelkästään joko etnisyyden tai valkoisen päähahmon kautta.

Onneksi toivoakin on. Esimerkiksi Laura Eklund Nhagan rooli aulavirkailija Jessica Nevalana Hotel Swan Helsingissä (2020) tai Chike Ohanwen rooli Oulana Hevi Reissussa (2018) eivät käsittele hahmon etnisyyttä oikestaan mitenkään, saati nosta sitä valokeilaan. Tämä on virkistävää vaihtelua, jonka mielelläni näkisin kehittyvän yleiseksi normaaliksi viihdemediakentällä.

Yhteiskunnan on skarpattava. Ei riitä, että työpaikan tai koulun seinällä on ”syrjinnästä vapaa alue” -juliste, jos teot puuttuvat. Sanat ovat aina helpompia kuin teot, mutta ilman sanoja ei ole tekoja eikä ilman tekoja ole sanoja.

Jos alkuperää on kuitenkin pakko kysyä, kysy siksi että toisen käyttämä murre on vierasta, ei siksi että hänen ihonvärinsä tai etnisyytensä poikkeaa valtavirrasta.

Vastaus on nimittäin yksinkertainen: ollaan aina oltu täällä.

Aisha Benahmed
Kirjoittaja on valokuvaaja, järjestöaktiivi ja Tampereen Seudun vihreiden nuorten varapuheenjohtaja. Hän kirjoittaa kolumneja Verdeen joka neljäs viikko.

28.2.2022 10:29

Tilaa uutiskirje!

Teemme Verdeä pääosin vapaaehtoisvoimin. Voit tukea vihreää journalismia tilaamalla viikoittaisen uutiskirjeen.

0 kommenttia

Lähetä kommentti