Sotaa pakeneville edessä on kaksi todellisuutta
Kun Venäjä hyökkäsi viime kuussa Ukrainaan ja tilanteen vakavuus valkeni kaikille, länsimaat Euroopan johdolla osoittivat tukensa Ukrainalle taloudellisesti, sotilaallisesti sekä humanitaarisesti. Jo yli kuukauden kestänyt miehitysyritys on ajanut maasta pois YK:n ihmisoikeusneuvoston arvioiden mukaan yli neljä miljoonaa ihmistä, joista suurin osa on hakenut turvapaikkaa tai on muuten sijoitettuna naapurivaltioissa.
Kun Venäjä hyökkäsi viime kuussa Ukrainaan ja tilanteen vakavuus valkeni kaikille, länsimaat Euroopan johdolla osoittivat tukensa Ukrainalle taloudellisesti, sotilaallisesti sekä humanitaarisesti.
Jo yli kuukauden kestänyt miehitysyritys on ajanut maasta pois YK:n ihmisoikeusneuvoston arvioiden mukaan yli neljä miljoonaa ihmistä, joista suurin osa on hakenut turvapaikkaa tai on muuten sijoitettuna naapurivaltioissa.
Suomesta tilapäistä suojelua on hakenut 14 000 ukrainalaista, kertoo sisäministeri Krista Mikkonen (vihr.) Ylelle.
Edellisen kriisin oppiraha kilisee onttona.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tuonut eurooppalaiset yhteen tiukemmin kuin koskaan aiemmin. Itä-Eurooppa Suomi mukaan luettuna ymmärtää ja tietää, että Ukraina on tällä hetkellä koko Itä-Euroopan puolustaja.
Vanhat ylisukupolviset sotatraumat on revitty auki juuri, kun ne alkoivat kunnolla parantumaan.
Eurooppalaisten auttamisenhalu ja tahto tehdä hyvää on sydäntä lämmittävää ja ihmiselämiä pelastavaa. En todellakaan vähättele humanitaarisen avun ja solidaarisuuden osoittamista.
Auttamisenhalun alle on kuitenkin jäänyt toiset, paljon synkemmät ja epäinhimillisemmät kasvot, eikä Euroopalla ole varaa enää kieltäytyä kohtaamasta totuutta: eritaustaisille pakolaisille asetetaan eriarvoistavia vaatimuksia, jotka täytyy täyttää apua ansaitakseen.
Yllätyksenä ei tullut sekään, että vasta kun länsimaiset mediat alkoivat kiinnittää huomiota ja nostaa esille rodullistettujen kokemaa kaltoinkohtelua, vakava tilanne alettiin ottaa tosissaan.
Sodan ensimmäisten viikkojen aikana sosiaalisessa mediassa levisi lukuisia videoita ja tarinoita, joissa tummaihoisia ja muita ei-valkoisia ei-ukrainalaisia estettiin nousemasta Puolaan ja muihin naapurivaltioihin meneviin juniin, ja joissa tummaihoisia pidätellään rajanylityspaikoilla huomattavasti kauemmin kuin muita.
Asiatunniste #AfricansInUkraine täyttyi nopeasti Twitterissä ja TikTokissa lukuisilla vastaavilla tarinoilla – kommenttikenttien täyttyessä yhtä nopeasti rasistisella kielenkäytöllä, vähättelyllä ja valehtelijaksi väittämisillä.
Rodullistetuille ja ihmisoikeustoimijoille epätasa-arvoinen kohtelu asemilla ja rajanylityspaikoilla ei tullut mitenkään yllätyksenä. Vuosina 2015–2016 Eurooppaan jo lähimaihinkin levinnyttä Syyrian sisällissotaa sekä Afganistanin sotaa paenneet ihmiset saivat vastaansa vastaanottokeskuksiin tehtyjä polttopulloiskuja, lippusalkoon hilatun hakaristilipun, jopa vastaanottokeskuksen tuhopolton ja aivan käsittämättömän määrän rasismia ja vihapuhetta.
Puhuttiin Schengenin sopimuksen luhistumisesta, ”väestönvaihdosta” ja siitä, miten Suomea ja koko Eurooppaa kohtaa nyt taloudellinen tuho, sillä puolitoista miljoonaa ihmistä nyt vain on aivan liikaa pakolaisia maanosalle, jossa on asukkaita yhteensä reilut 742 000 000 ja maita 51, joista Euroopan Unioniin kuuluvia on 27.
Yllätyksenä ei tullut sekään, että vasta kun länsimaiset mediat alkoivat kiinnittää huomiota ja nostaa esille rodullistettujen kokemaa kaltoinkohtelua, vakava tilanne alettiin ottaa tosissaan.
Esimerkiksi Fida kertoi naistenpäivän artikkelissaan Unkarin Záhonyssa jumissa olevasta perheestä, joka oli matkalla Itävaltaan sukulaisille turvaan. Perheelle jo autokyydin luvannut taho kieltäytyi ottamasta heitä kyytiin, koska he ovat romaneja.
Ketä autetaan ja kenen ehdoilla?
Tilanne naapurimaa Puolassa ei ole sen parempi: ainakin neljässä eri pidätyskeskuksessa on jumissa Ukrainasta paenneita afrikkalaisia opiskelijoita ilman kunnollisia yhteydenpitovälineitä ulkomaailmaan tai perheenjäseniin. Tilanteesta on kirjoittanut ensimmäisenä The Independent, jonka viime viikolla julkaisema artikkeli aiheesta on herättänyt huolta ihmisoikeusrikoksista sotaa pakenevien ei-ukrainalaisten kohtelusta.
Älypuhelin taskussa ei hidasta kulkua Damaskoksesta sen enempää kuin Kiovastakaan.
Kaltoinkohtelusta on kirjoittanut myös muun muassa Buzzfeed, jonka jutussa korostui jo tiedossa ollut fakta: vastuu rodullistettujen auttamisesta lankeaa suoraan rodullistettujen harteille. Siinä, missä valkoisia pakolaisia vastassa on tavalliset ihmiset autokyytien kanssa (Suomesta on jopa haettu ukrainalaisia turvaan) on rodullistettuja vastassa ennakkoluuloja, auttamisesta kieltäytymistä ja väkivallan uhkaa.
Ennakkoluulot ovat syvällä ja sitkeässä. Kaksinaismoralismi elää vahvana, mutta vasta nyt se on sanoitettu julki kunnolla ja rehellisesti.
Muun muassa Al Jazeeran toimittaja Peter Dobbie totesi, että ukrainalaiset ovat ”menestyviä keskiluokkaisia ihmisiä, eivät ilmiselviä pakolaisia”. Bulgarian pääministeri Kiril Petkov kertoi, miten ”nämä [ukrainalaiset] eivät ole tavanomaisia pakolaisia, joihin olemme tottuneet – he ovat fiksuja, koulutettuja ihmisiä”.
Älypuhelin taskussa ei hidasta kulkua Damaskoksesta sen enempää kuin Kiovastakaan.
On surullista, että eurooppalainen pakolaispolitiikka ihmisoikeussopimuksista huolimatta on vanhanaikainen, kolonialistinen ja täysin rasistinen: pelkästään valkoista eurooppalaista voi pitää fiksuna, koulutettuna sekä ihmisoikeuksien ja auttamisen arvoisena.
Muiden sen sijaan pitää vain pärjätä ja täyttää ihmisarvoa vähättelevä, stereotyyppisistä ennakkoajatuksista syntynyt muotti, joka on ahtaampi kuin passikotelon sivutasku.
