Hoitajapula ratkeaa rahalla ja odottaminen kasvattaa kustannuksia

Hyvinvointiyhteiskuntamme on rakennettu keinotekoisen halvaksi pitkälti sote-alan matalilla palkoilla. Sote-alan työntekijöiden tarve tulee kasvamaan tulevina vuosina. Maatamme uhkaa hoitajapula, jos hoitajien palkkausta ei koroteta, kirjoittaa Eva Tawasoli.

25.4.2022 | Puheenvuoro

Kuva: Shutterstock

Hoitajaliitot ovat käyneet näkyvää työtaistelua vaatiessaan perusteellista palkankorjausohjelmaa, jonka tavoitteena on pyrkiä ratkomaan maatamme nopeasti lähestyvä vakava hoitajapula.

Hoitajien vaatimukset – kovuudestaan huolimatta – ovat oikeutettuja. Fakta on nimittäin se, että nykypalkalla meiltä loppuu hoitajat kesken. Työ- ja elinkeinoministeriön tuoreimpien ammattibarometrilukujen mukaan meillä on lähes 15 000 hoitajan ammottava työvoima-aukko. TEM arvioi myös, että sote-alalle tarvitaan 200 000 uutta työntekijää alle kymmenessä vuodessa. Sote-alalla valtaosa työntekijöistä on nimenomaan hoitotyöntekijöitä.

Yllä oleviin lukuihin ei ole laskettu yhtään lakkoilevaa ja mahdollisesti irtisanoutuvaa hoitajaa mukaan. Kun tarkastelee, millaiseen kriisitilaan 25 000 hoitajan yhden viikon poissaolo ajoi maamme terveydenhuollon, herää väistämättä kysymys, miten aiomme kestää useita kymmeniä tuhansia suuremmaksi ennustetun kroonisen työvoimavajeen. Jo nykyinen 15 000 hoitajan vaje on aiheuttanut merkittäviä ongelmia esimerkiksi potilasturvalle.

Välillä työtaistelun ympärillä vellovasta keskustelusta tuntuu unohtuvan kokonaan, että hoitoalan työntekijöiden tavoite on nimenomaan löytää ratkaisu sille, ettei hoitajapulan aiheuttama katastrofi räjähtäisi käsiimme. 

Lopulta kyse on työvoiman kysynnästä ja tarjonnasta – meidän pitää löytää sellainen palkkataso, jolla hoitotyövoiman tarjontaa on riittävästi koko ajan kasvavaan kysyntään nähden. Jostain ihmeen syystä tämän talouden peruslainalaisuus tuntuu unohtuvan aina nimenomaan sote-alalla. Hoitajapulan kannalta on äärimmäisen murheellista, että tilanne on eskaloitunut siihen pisteeseen, että työtaisteluissa puhutaan jo joukkoirtisanoutumisista. Meillä ei nimittäin totisesti olisi työntää yhtään hoitajaa pois alalta.

Meidän pitäisi kysyä, onko meillä varaa olla nostamatta hoitajien palkkoja. 

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu keinotekoisen halvaksi pitkälti sote-alan matalilla palkoilla. Suomi on esimerkiksi ainoa pohjoismaa, jossa hoitajien palkkataso on selvästi keskipalkkatasoa matalampi. Käytämme myös suhteellisesti selvästi vähiten rahaa terveydenhuoltoon.

Jos laittaisimme bruttokansantuotteeseen suhteutettuna yhtä paljon rahaa sote-sektorille kuin esimerkiksi Ruotsi, sote-budjettimme olisi yli neljä miljardia euroa nykyistä suurempi. Tällaisella sote-panostuksella olisi varaa maksaa hoitajien palkkavaatimus moninkertaisesti.

Juhlapuheissa korostamme toistuvasti arvostustamme terveydenhuoltoamme ja sen työntekijöitä kohtaan. Valitettavasti hienoista juhlapuheista huolimatta ei hoitotyöntekijöiden hätähuutoja ole kuultu ja ongelmat on jätetty korjaamatta. Poliitikot ovat väistelleet vastuutaan vetoamalla poliitikkojen tarpeeseen pysyä työmarkkinoiden ulkopuolella. 

Piiloutuminen ”poliitikot eivät puutu työmarkkinaratkaisuihin” -mantran taakse ei vain toimi, jos poliitikko itse vartioi rahakirstua. Reilun puolen vuoden päästä hoitajien palkat maksetaan suoraan valtion rahakirstusta hoitajien siirtyessä hyvinvointialueiden palvelukseen. Ainoa poliittinen ratkaisu hoitajapulan aiheuttamiin ongelmiin vuosien varrella on ollut pakkotyö sanktioiden uhalla.

Usein ratkaisuksi hoitajapulaan ehdotetaan myös parempia työoloja ja parempaa johtamista. En kiistä, etteikö kummassakin olisi mahdollisuuksia parannuksiin, mutta yhtä lailla nekin ovat rahakysymyksiä ja palkankorotuskeskustelussa kolikon toinen puoli. 

Jotta työolot voisivat olla paremmat, tulisi alalle saada ennen kaikkea lisää työntekijöitä, jottei jatkuva kiire, ylityöt ja tuplavuorot olisi yhtä arkipäiväisiä kuin nyt. Tämä taas ei onnistu ilman parempaa palkkaa. Johtamiseen taas pitäisi pystyä osastoilla käyttämään suurempi osuus työajasta, jolloin varsinaiseen hoitotyöhön tulee palkata joku muu. Rahaa ja palkkatasoa on mahdotonta irrottaa yhtälöstä.

Ratkaisemattomana hoitajapula tulisi olemaan Suomelle taloudellinen katastrofi. Harvoin kuitenkaan puhutaan palkankorotusten vaihtoehtokustannuksista eikä tietääkseni kukaan ei ole arvioinut, miten suurista summista puhuttaisiin esimerkiksi 100 000 hoitajan työvoimavajeen osalta. Voimme haarukoida summia kuitenkin korvikemittareilla. 

Esimerkiksi OECD on arvioinut, että Suomen psykiatrisen hoidon surkea tila maksaa vuodessa 11 miljardia euroa. Fyysisten vaivojen hoitovajeen kohdalla puhuttaisiin todennäköisesti tähtitieteellisistä summista. Tällaisiin kustannuksiin nähden hoitajien 300 miljoonan vuosikustannuksesta lähtevä pelastusohjelma on lähinnä mitätön taskuraha.

Hoitajien palkkakysymyksessä keskustelu pyörii jatkuvasti sen ympärillä, onko Suomen julkisessa taloudessa varaa nostaa hoitajien palkkoja. Kysymys on aivan väärä ja meidän pitäisi kysyä, onko meillä varaa olla nostamatta hoitajien palkkoja. 

Jos kaksi vuotta pandemiaa ei vielä konkretisoinut riittävästi terveydenhuollon tärkeyttä, niin 25 000 hoitajan hetkellinen poissaolo toivottavasti teki sen. On aivan selvää, ettemme voi jäädä kädet taskussa odottamaan aivan lähitulevaisuudessa siintävää, kymmeniä tuhansia hoitajia suurempaa vajetta. Kansanterveytemme ja kansantaloutemme eivät kestäisi sitä.

Eva Tawasoli
Kirjoittaja on vantaalainen kaupunginvaltuutettu, terveydenhoitaja, kouluttaja sekä sosiaali- ja terveyshallintotieteiden maisteriopiskelija.

25.4.2022 10:13

Tilaa uutiskirje!

Teemme Verdeä pääosin vapaaehtoisvoimin. Voit tukea vihreää journalismia tilaamalla viikoittaisen uutiskirjeen.

1 Kommentti

  1. Hoitohenkilöinen suhteellinen alipalkkaus on ollut oikeudenmukaisuusmielessä selvillä pitkään ja sellaisena se on ollut osa kestävyysvajetta. Kun työvoimaa on riittänyt, ei asiaa ole oikaistu. Milleniaalit eivät kanna leiviskäänsä enää yksinomaan kutsumuksesta, vaan vaativat riittävän palkan.

    Näen palkkarakenteen muutoksen ratkaisemattomuuden ay-liikkeen ideologisena tappiona. 1960-luvun puolessa välissä meillä oli vasemmistoenemmistöinen eduskunta ja kansanrintamahallitus, joiden suojissa ay-liike keskinäisten nahinointien jälkeen sai institutionaalisen aseman kolmikannassa. Ay-liike sai sanansa paitsi palkkaukseen niin myös sosiaaliturvaan, mitä kehitettiin ansiosidonnaiseen suuntaan.

    Ay-liike ei oppinut kuitenkaan säätelemään palkkarakennetta keskuudessaan, vaan ongelmat on aina kierrätetty työnantajan kautta. Tämä ei tietenkään toimi, ellei työnantaja tule vastaan kuten aloitteellisesti metalliteollisuudessa 1980-luvun lopulla (parake-malli).

    Ay-liikkeen toimintatavasta olen käyttänyt esimerkkinä SAK:n naisten toimintapäivää, jolloin liput liehuen ja plakaatit kiillotettuina marssitaan Hakaniemestä työnantajaa vastaan, kun riittäisi ottaa hissi ay-palatsin yläkerrosten miesliittoihin.

    Solidaarisuudella on ehkä ymmärretty kaikille yhtä suuria (penni vai prosentti?) palkankorotuksia, nykyisin liitot tuntuvat ajavan vain omia etujaan mikä vie niiltä legimiteetin puuttua yleisiin kysymyksiin. – Aito solidaarisuus sisältää ensi sijassa palkkarakenteen oikeudenmukaisuuden, korotustason määrää talouden yleinen tila.

    Nuoremmissa vasemmistopoliitikoissa näkyy välillä ideologista terävyyttä, mikä tuntui kadonneen Ekan konkurssiin, mutta tässä kannetaan kuitenkin selvästi joitain taloussosiologian peruskurssilta omaksuttuja vanhentuneita asenteita ja vääriä tilastoja.

    Todellista vasemmistolaista ay-rohkeutta osoittaisi julkisten alojen palkansaajien keskinäinen sopiminen korotusvuoroista. Perusteelliset seminaarit eri työtehtävien jälkeenjääneisyydestä voisivat ainakin naisenergialla tuottaa tulosta, joka esitettäisiin työnantajalle, jolle loppujen lopuksi tärkeintä on kokonaiskustannusten kasvun pysyminen talouden rajoissa.

    Vihreät ovat ehkä viisaastikin keskittyneet perusturvaan palkkarakenteen sijaan. Kokoomuksen Elina Valtonen kertoi politiikkaan tullessaan televisiossa pystyvänsä koska tahansa neuvottelemaan itselleen työn ja palkan ja varmaan pystyykin, mutta mediaanipalkansaajalle tämmöinen neuvottelu on vastenmielistä ja ehkä tärkeintä on oikeudenmukaisuuden tunne mielekkäässä työssä mitä oikeudenmukaisuutta vihreätkin voivat olla rakentamassa.

Lähetä kommentti