Kiertotaloudessa toisen jäte on toisen resurssi

On selvää, että nykyisen lineaarisen talousjärjestelmän puitteissa maapallon ekologisen kantokyvyn rajat tulevat ennemmin tai myöhemmin vastaan. Luonnonvarojen käyttö moninkertaistui globaalisti 1900-luvun loppupuoliskolla ja on nykyisellään monin tavoin kestämättömällä tasolla. Luonnon monimuotoisuuden hupeneminenkin aiheutuu pitkälti luonnonvarojen liiallisesta hyödyntämisestä. 

Historia osoittaa, että tähän saakka talouskasvulla ja yhdyskuntajätteen määrän kasvulla on ollut positiivinen korrelaatio. Negatiivista korrelaatiota talouskasvun ja jätemäärän välillä kutsutaan absoluuttiseksi irtikytkennäksi, ja se tulisi pystyä tekemään siirryttäessä kiertotalousyhteiskuntaan.  

Ylikulutuskriisin ratkaisemiseksi tarvitaan siis muutos tavassamme käyttää raaka-aineita ja materiaaleja. Nykyistä tehokkaampi materiaaliresurssien käyttö vähentäisi luonnonvaroihin kohdistuvaa painetta.

Kaikkea tavaraa ei tarvitse välttämättä omistaa itse; jakamiseen ja vuokraamiseen perustuvat palvelut vähentävät osaltaan kulutusta. Samalla ajatusmallista, jossa tavaroita aina vain tuotetaan lisää, käytetään ja lopulta hylätään jätteinä, täytyy päästä irti. Jätteitä tulisi ajatella materiaaleina, jotka jonkin tietyn elinkaaren päässä ovatkin oikeastaan uuden elinkaarensa alussa. Kiertotaloudessa materiaalit pyritään pitämään mahdollisimman pitkään käytössä. 

Jätteestä uudeksi tuotteeksi-ajattelu vaatii tuekseen selkeää sääntelyä ja ohjausta. Eri ohjauskeinoilla tulisi kaikin keinoin pyrkiä vähentämään neitseellisten raaka-aineiden kulutusta ja samalla edistämään uusiomateriaalien käyttöä kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Esimerkiksi maarakentamisessa hyödynnettävien tiettyjen jätteiden, kuten betoni- ja tiilimurskeen, käyttöä on pyritty edistämään ns. MARA-asetuksella.

Tavallista kuluttajaa lähimpänä olevan yhdyskuntajätteen osalta ensiarvoisen tärkeää on syntypaikkalajittelu.

Uusiomateriaalien käyttö voi vielä tällä hetkellä olla käytännön tasolla kuitenkin epähoukuttelevaa, jos vaihtoehtona edelleen löytyy neitseellinen raaka-aine, jonka käyttö on sen hyödyntäjälle mahdollisesti halvempaa, helpompaa tai turvallisempaa.

Uusiomateriaali on tällöin altavastaajan asemassa. Sen laatu ja sopivuus käyttötarkoitukseensa pitää pystyä osoittamaan luotettavasti. Laadunvarmistus aiheuttaa helposti lisätyötä ja -kustannuksia verrattuna tasalaatuiseen neitseelliseen raaka-aineeseen. 

Yli 90 % tonnimääräisestä Suomessa syntyvästä jätteiden kokonaiskertymästä on mineraalijätteitä, joita kertyy rakentamisperäisten ylijäämämaiden läjityksen lisäksi etenkin kaivostoiminnasta ja louhinnasta. Kaivannaisjätteiden, kuten sivukivien ja rikastushiekan, hyötykäytön tehostamisesta laadittiin TEM:n toimesta esiselvitys viime vuonna. Usein hieman syrjässä sijaitsevien kaivosten jätteiden hyödyntämisen yksi haaste on kaivannaisjätteiden heikko kaupallinen arvo suhteessa kuljetuskustannuksiin.

Kaivannaisjätteiden ominaisuudet ja käyttäytyminen myös vaihtelevat toiminnan ja esiintymän ominaisuuksista riippuen, ja niiden hyötykäyttö voi olla haitallistakin, jos niiden ympäristökelpoisuutta ei ole todennettu. Esimerkiksi Leppävirran Särkiniemen kaivoksella harjoitettu toiminta on aiheuttanut selkeitä ympäristövaikutuksia, kun happoa tuottavaa sivukiveä, joka ei ole hyötykäyttöön sopivaa, on hyödynnetty kaivosalueella mm. tierakenteissa. Kaivannaisjätteiden, kuten myös teollisuusjätteiden hyödyntämisen osalta onkin keskeistä niiden ominaisuuksien ja pitkäaikaiskäyttäytymisen selvittäminen ennen niiden hyödyntämistä ja/tai jatkokäsittelyä tuotteeksi. 

Tavallista kuluttajaa lähimpänä olevan yhdyskuntajätteen osalta ensiarvoisen tärkeää on syntypaikkalajittelu. Jäteperäisten materiaalien erottelu toisistaan vie aikaa ja rahaa. Kustannustehokasta uusiokäyttöä ajatellen jätteet, eli materiaalit, kannattaa pitää toisistaan erillään elinkaarensa päässä, jotta ne saadaan mahdollisimman vähällä vaivalla uuden elinkaarensa alkuun.

Yhdyskuntajätteen kierrätysaste on kuitenkin viime vuodet junnannut Suomessa paikoillaan ja sen kokonaismääräkin jatkanut kasvuaan. Vuonna 2020 yhdyskuntajätteen kierrätysaste oli Suomessa 42 prosenttia. Sen tulisi nousta 55 prosenttiin vuoteen 2025 mennessä ja 65 prosenttiin vuoteen 2035 mennessä. Töitä riittää vielä tehtäväksi kiertotalouden saralla.