Kahden maan turvaverkko voi pandemiassa huojua

Ihminen on luonnostaan sosiaalinen laumaeläin, ja me haemme toistemme seuraa silloinkin, kun se ei fyysisesti ole mahdollista. Pitkällä aikavälillä ilman fyysisiä sosiaalisia kontakteja oleminen syventää yksinäisyyttä ja vahvistaa maailmasta erillään olemisen tunnetta.

Erityisesti pandemia, joka ei muuten vieläkään ole ohi, supisti ihmisten elinympäristön pieneksi ja elämän sosiaalinen puoli käytännössä kuihtui. On luonnollista, että tällaisessa poikkeustilanteessa tukea ja turvaa haetaan nimenomaan perheenjäsenistä ja ystävistä, mutta mitä tehdä, kun perhe ja ystävät ovat toisessa maassa ja matkustaminen on kielletty?

Miten selvitä sen sielussa jomottavan ikävän kanssa, kun ei voikaan auttaa serkkuja läksyjen kanssa, ei voi halata isovanhempiaan tai kun pääsy toiseen kotimaahan on vaikeaa?

Some, videopuhelut ja chattaaminen ovat pitkällä aikavälillä pelkkiä laastareita haavoille, jotka tarvitsevat tikkejä.

Syntymäpäivät, merkkipäivät ja muut juhlat lipuvat ohi ilman mahdollisuutta tarttua kiinni, ja jos voi, välissä on pikseliruutu ja epävakaa nettiyhteys.

Rajoitusten poistuttua maaliskuussa sekä Suomessa että Turkissa varasimme äitini kanssa kahden viikon matkan toukokuun alkuun. Puolentoista kuukauden odottaminen oli silkkaa kyynisyyttä ja epäilyä matkan onnistumisesta. Kun vappupäivän iltana laskeuduimme Antalyan lentokentälle, epäuskoinen olo jatkui seuraavan aamun Fajr Adhaniin asti: aamurukouskutsun myötä uskalsin vihdoinkin huokaista syvään helpotuksesta.

Aamun valjetessa Alanyan aurinkopaneelein vuorattujen kattojen ylle päivänvaloon nousee pandemian jättämät jäljet: pääasiassa turismista elävä kaupunki ei ole yhtä eloisa mitä vielä muutama vuosi sitten, vaikka toukokuun puolivälistä alkava sesonkiaika on aivan nurkan takana. Kaikkialla on muistutuksia turvavälin pitämisestä vähintään neljällä kielellä (turkki, englanti, saksa, venäjä) ja käsidesiä löytyy hotellin jokaisesta nurkasta. Erityisistä kuumeenmittauspaikoista on jäljellä vain tarrat ja tyhjät nurkkaukset, hisseissä on jokaiselle osoitettu oma seisomapaikka kasvot seinään päin. Pienempiin ei saa mennä kuin yksi ihminen kerrallaan.

Kosmeettisten merkkien lisäksi muutos näkyy myös ihmisten käytöksessä katukuvassa. Seurueiden välillä on turvavälit kuin itsestään kun ihmiset kävelevät kauempana toisistaan, ja tavaroiden ja ruoan hinta on noussut huimasti. Edellinen talvi oli ollut tavallista kylmempi, minkä vuoksi sähkön hinta ja siten lämmityskulut olivat hetkellisesti kohonneet jopa kolminkertaisiksi.

Huolimatta siitä, että pandemia ei ole poistunut Turkista sen enempää kuin Euroopasta tai Suomestakaan, valheelliseen turvallisuudentunteeseen on helppo tuudittautua.

Kaupunkia ja sen ihmisiä ja arkea tuntemattomalle Alanya saattaa avautua entisenä historiallisena linnoituskaupunkina, jonka on vallannut öinen juhliminen sadoissa eri ravintolabaareissa ja horisonttiin asti jatkuvat pienkaupat täynnä vaatteita, kenkiä ja muita rettuja.

Turismiverhon takana on kuitenkin raaka ja työntäyteinen maailma, jossa on pakko pärjätä selviytyäkseen tahdista. Sesongin aikana työpäivät voivat helposti venyä jopa neljätoistatuntisiksi turismista elävillä aloilla, eikä kotona käydä kuin nukkumassa ja vaihtamassa vaatteet.

Jos lähimpään moskeijaan ei ehdi, rukoukset suoritetaan kaupan perällä hiljaisessa tilassa vaatepinojen keskellä.

Ystävämme kaupalla on iltapäivisin kova kuhina, kun hänen 9- ja 12-vuotiaat tyttärensä tulevat tekemään läksyjä ja auttamaan pienaskareissa koulun jälkeen. Vähän vanhemmat lapset auttavat pitkin sesonkia muun muassa hakemalla teetä työntekijöille ja asiakkaille, siistimällä julkisivun tuotteita ja hoitamalla pieniä juoksevia asioita kuten vaihtorahan pilkkomisen pienemmäksi.

Työ ja työn arvostaminen on vaalimisen arvoinen asia, ja työnteon kulttuuriin kasvatetaankin nuoresta pitäen.

Luotto kesäsesongin onnistumiseen on kova, mutta korkeat on panoksetkin. Huonotuottoisten vuosien hattutemppu olisi kohtalokasta monille perheille, sillä pääasialliset rahavirrat tulevat turistien myötä ja viimeiset rahat on kiinnitetty myytäviin tuotteisiin. Turismista elantonsa saavien määrä on valtava, sillä 330 000 asukkaan kaupungin väestömäärä tuplantuu kesäisin, eikä ihme: noin kymmenesosa Turkin vuosittaisista turisteista suuntaa Alanyaan.

Ulkomaalaisia Alanyassa asuu vakituisesti yli 15 000. Heistä kolmetuhatta on suomalaisia.

Huolimatta siitä, että pandemia ei ole poistunut Turkista sen enempää kuin Euroopasta tai Suomestakaan, valheelliseen turvallisuudentunteeseen on helppo tuudittautua. Katsellessani kahviloissa istuvia nuoria ja hedelmämyyjän kanssa kinastelevaa vanhusta ajatus siitä, että mitään pandemiaa saatika välivuosia näkemisessä ei ole koskaan ollutkaan, on pelottavan alituisesti läsnä.

Asioiden todellinen laita on kuitenkin eri. Ystäväni väsyneiden kasvojen näkeminen todistaa sen, sillä loppusyksystä sairastettu korona vei hänet kolmeksi viikoksi sairaalaan ja kahdeksi kuukaudeksi kotihoitoon. Huoli omaisilla ja ystävillä oli suunnaton.

Vaikka uurteet ystäväni kasvoilla ovat syventyneet, eivät ne hymyilemästä estä, ja hyvä niin. Meillä on paljon juteltavaa, sillä emme ole nähneet kasvotusten lähes kolmeen vuoteen, eikä kaikkea voi kertoa Facebookissa. Halaamme, ja hän kysyy, mitä joisin.

Pitkästä aikaa on huojentunut olo.

Bir çay, lütfen.