Lailliset palvelut vähensivät piratismia ja oikeudenkäynnit olivat väärä tie

Vuonna 2011 elettiin vielä nettipiratismin kuumia vuosia, jolloin musiikin ja elokuvien laiton vertaisverkkolataaminen oli arkipäiväisempää kuin nyky-Suomessa. Olin tuolloin 23-vuotias ja toimin Piraattipuolueen johtotehtävissä. Annoin eräässä haastattelussa varsin oikeaan osuneen arvion nettipiratismin tulevaisuudesta:

“Elämme Apajalahden mukaan välivaiheessa, jossa kansalaiset ovat kokeneet harrastajien kyhäämät ilmaispalvelut paremmiksi. Se ei ole normaalia. Rahalla saa yleensä parempaa palvelua, mutta teknologian kehitys on ollut niin nopeaa, että viihdeteollisuus ei ole ehtinyt tai halunnut mukautua siihen.”

Nyttemmin piratismi on vähentynyt, koska kehitettiin parempia laillisia palveluja. Sosiaalinen media ja suoratoistopalvelut ovat helpottaneet teosten laillista saatavuutta. Useimmat vauraampien maiden asukkaat eivät koe enää tarvitsevansa The Pirate Bayn kaltaisia vertaisverkkopalveluita.

Piratismi ei kuitenkaan ole kokonaan hävinnyt, eikä häviä. Tekijänoikeuksien perusidea on rajoittaa teosten hyödyntämistä, luoda keinotekoista niukkuutta. Tekijänoikeuden monopolivaikutus, joka sinänsä on taloustieteellinen perusfakta, vääristää markkinoita ja jättää katvealueita, joita kaupalliset tai muutoin lailliset pavelut eivät kata. Tämä pitää paikkansa riippumatta siitä, mitä mieltä on tekijänoikeusjärjestelmän hyödyistä kokonaisuutena.

Piratismi täyttää tuon katvealueen, mutta sen koko riippuu viihdeteollisuuden kyvystä vastata kysyntään laillisia palveluita kehittämällä. Selitimme Kaj Sotalan kanssa kirjoittamassani Jokapiraatinoikeus-kirjassa tämän jo vuonna 2010. Ensin oli tilanne, jossa piratisimi kilpailee kaupallisten palvelujen kanssa.

Markkinoiden sopeuduttua laillisten palvelujen markkinaosuus kasvaisi, ja piratismi kutistuisi omaan vannoutuneiden harrastajien lokeroonsa.

(Kuvat teoksesta Kaj Sotala & Ahto Apajalahti, Jokapiraatinoikeus. WSOY, 2010.)

Viihdeteollisuus toitotti, että “ilmaisen kanssa ei voi kilpailla”. Näemmä voi. Nyt on helppo todeta, että me silloiset piraatit olimme oikeassa ja viihdeteollisuus väärässä. Piratismia harrastaneet olisi pitänyt ottaa mukaan tuotekehitykseen, ei tuomita varkaiksi ja sosialisteiksi, kuten tyyppilliset syytökset tuolloin kuuluivat.

Kukaan ei halunnut “varastaa tekijöiltä”, vaan me silloiset nuoret halusimme käyttää teknologian suomia mahdollisuuksia kulttuurin ja viihteen kuluttamisessa. Viihdeteollisuus ja monet tekijät eivät tätä suostuneet näkemään. He eivät ymmärtäneet, että kyse oli vääjäämättömästä kulutustottumusten muutoksesta, joka muuttaa perinteisiä ansaintamalleja.

Viihdeteollisuus kriminalisoi kokonaisen nuorisoikäluokan. Se ajoi turhia oikeudenkäyntejä, joissa tuomittiin nuoria satojen tuhansien eurojen korvauksiin piratismipalvelujen ylläpidosta. Myöhemmin viihdeteollisuus masinoi rahastuskampanjan, niin sanotut tekijänoikeuskirjeet. He saivat satojen tuhansien suomalaisten osoitetiedot korvausvaatimuskirjeitä varten. Sitä, kuinka moni maksoi, he eivät olet paljastaneet edes viranomaisille. Se on kuulemma liikesalaisuus. Lopulta markkinaoikeus muutti laintulkintaansa, mikä suitsi kirjeiden lähettelyä.

“Kahden edellisen vuosikymmenen aikainen piratismin vastainen taistelu on kokonaisuutena ollut aivan turhaa.”

Kahden edellisen vuosikymmenen aikainen piratismin vastainen taistelu on kokonaisuutena ollut aivan turhaa. Se on vain haitannut ja katkeroittanut tavallisia ihmisiä, ja luonut turhaa juopaa tekijöiden ja fanien välille.

Anteeksipyyntöä on turha odotella. Lakeja voisi kuitenkin muuttaa siihen suuntaan, ettei piratismin vastaisen taistelun ylilyöntejä enää toistettaisi. Vihreiden tietopoliittisessa ohjelmassa (2021) esitetään: “Piratisminvastaisia toimia ei tule ensisijaisesti kohdistaa yksityishenkilöihin, jotka eivät toimi ansaintatarkoituksessa. Piratismista epäiltyjen yhteystietoja luovutetaan oikeudenhaltijoille vain merkittävissä tapauksissa.” Tämä olisi askel oikeaan suuntaan.