Rosa Meriläinen: Elämät eriytyvät kulttuurielämän keskittyessä menestyviin kaupunkeihin

Suomalaisen kulttuuri- ja taidepolitiikan suuri onnistuminen on ollut vähentää eri väestöryhmien kulttuuriosallistumisen eroja. 1990-luvun alusta 2000-luvulle tultaessa erot maaseutuväestön ja kaupunkiväestön osalta kapenivat merkittävästi. Edelleenkään kaikkien osallisuus ei toteudu täysimääräisesti. Suurimmat selittävät tekijät ovat terveys ja talous: tilastokeskuksen vapaa-aikatilaston mukaan vähiten kulttuurielämään osallistuvat eläkeläiset, pitkäaikaissairaat ja työttömät.

Kulttuuripolitiikkamme kulmakivi on ollut taata kaikkialla Suomessa mahdollisuus kokea ja tehdä ammattimaista taidetta. Meillä ajatellaan, että asuinpaikasta huolimatta pitää löytyä pääsy vaikkapa sellaiseen musiikkikasvatukseen, joka voi johtaa ammattilaisuuden polulle. On musiikkiluokkia, on musiikkioppilaitoksia. On koulukonsertteja sellaisille paikkakunnille, joista kaupallinen tarjonta väen vähäisyyden takia puuttuu tai on todella pienimuotoista. Kansallisista kulttuurilaitoksista ensi vuonna Kansallisooppera ja -baletti toteuttaa areenakiertueen suurimmissa kaupungeissa, Kansallisteatterin kiertuenäyttämö vie taidetta vankeinhoidon yksiköhin. Kansallisgalleria järjestää taidenäyttelyn metaversumissa.

Kulttuuri kuuluu kaikille

Suomessa on laajasti levinnyt ajattelu, jonka mukaan kulttuuri kuuluu kaikille. Se nojaa vahvasti kansansivistysajatteluun ja työväenkulttuuriin, jossa jokainen kehittää itseään, saa hengen ravintoa. Maan suurin kulttuurilaitos Yleisradio mahdollistaa kotimaisen taiteen nauttimisen kotisohvalla – tai keittiön radion äärellä.

Ammattimaista esittävien taiteiden ympärivuotista toimintaa järjestäville kunnille maksetaan valtionosuuksia, joiden avulla kaikissa maakunnissa asuu kuukausipalkkaisia taiteilijoita ja lippujen hinnat ovat jokseenkin saavutettavia useimmille. Käyttäjilleen maksuttomilla kulttuuripalveluilla on vahva veronmaksajien tuki: vuodesta toiseen kuntalaiset ovat kaikista kunnan palveluista tyytyväisimpiä kirjastoihin.

Yhdenvertaisuusajattelu on kuitenkin alati monimuotoistunut. Ei riitä, että julkisella tuella lipunhinnat eivät karkaa pilviin, ja kirjastoon voi mennä, jos ei osaa lukea tai kiinnostua. On pidettävä huoli ympärivuorokautisen hoivan piirissä olevien vanhusten kulttuurisista oikeuksista ja kysyttävä näkyvätkö lavalla, valkokankaalla ja taidenäyttelyissä kaikkien tarinat. Aitoon yhdenvertaisuuteen tarvitaan niin paljon: viittomakielisestä kirjallisuudesta uusien sukupolvien ja uusien suomalaisten monimuotoiseen itsensäilmaisuun.

Aitoon yhdenvertaisuuteen tarvitaan niin paljon: viittomakielisestä kirjallisuudesta uusien sukupolvien ja uusien suomalaisten monimuotoiseen itsensäilmaisuun.

Oikeus osallistua oman maan kulttuurielämään ja nauttia taiteista on ihan syystä ihmisoikeuksien julistuksessa. Osallistuminen yhteiseen hauskanpitoon ja yhteiseen itsemäärittelyyn on edellytys sille, että voi kokea kuuluvansa joukkoon. Kulttuuri- ja taideosallistumisen eriytyminen vahvistaa muuta eriytymiskehitystä: jos huono-osaiset jäävät osattomaksi myös kulttuurista, myös kulttuurin hyödyt yksilön hyvinvoinnille, terveydelle ja kognitiivisille taidoille kasautuvat toisille.

Monimutkaisessa yhteiskunnassa tarvittaisiin kaikille monilukutaitoa, kriittistä ajattelua, voimaantumisen kokemuksia, itseymmärrystä ja kykyä ymmärtää muita. Kaikkia näitä kulttuuri ja taide vahvistaa.

Mitä valtio voi tehdä?

Laki kuntien kulttuuritoiminnasta on kunnianhimoinen, mutta valitettavasti irti todellisuudesta. THL mittaa kuntien hyvinvointia ja terveyttä edistävää kulttuuritoimintaa. Koska THL:n mukaan kaikki kulttuuri sitä lähtökohtaisesti tekee, mittari kertoo enemmän siitä, kuinka yhdenvertaisesti kunta pystyy kulttuuripalveluja tarjoamaan. Mittari paljastaa, miten olematonta osassa kunnista koko kulttuuritoiminta on.

Professori Arto Haveri totesi vastikään kaupunkifoorumissa, että meillä on tarve vahvistaa ohjausta, joka vastaa kuntien eriytymisen ja kaupunkiseutujen erityistehtävän haasteisiin, ja ottaa huomioon paikalliset olosuhteet. ”Mitä monimutkaisempi ja sektorirajat (ja kuntarajat) ylittävämpi ohjauksen kohteena oleva asia on, sitä heikommin perinteinen hierarkkinen sektorikohtainen normiohjaus toimii”, hän totesi. Juuri tällainen ala on kulttuuri.

Kulttuurin ja luovien alojen kehittäminen on vietävä osaksi elinkeinopolitiikan neuvotteluita.

On otettava käyttöön perinteisten valtionosuuksien lisäksi muitakin sellaisia rahoituksen ja sopimuksellisuuden malleja, joissa valtio voi vivuttamalla kannustaa kuntia ja alueita kehittämään omaa kulttuurielämäänsä. Kulttuurin ja luovien alojen kehittäminen on vietävä osaksi elinkeinopolitiikan neuvotteluita. Kun seuraavan kerran neuvotellaan ekosysteemisopimuksista, luovien alojen on oltava nykyistä selvemmin osa kokonaisuutta. Se auttaa myös monipuolistamaan elinkeinorakennetta ja näin luo kestävyyttä talouteen. Myös vuosittaisissa maakuntien ja TEM:n välisissä ALKE-neuvotteluissa aluekehittämisestä on käytävä läpi luovien alojen mahdollisuudet.

Valtion on toki pidettävä huoli omasta rahoitusosuudestaan, jotta kasvun strategia onnistuu. Vihreidenkin tavoitteena on kulttuuribudjetin kasvattaminen prosenttiin valtion budjetista. Summana tavoite on maltillinen, 122,2 miljoonaa euroa kuluvan vuoden budjettiin nähden.

Mitä paikallisesti voi tehdä?

On selvää, että sote-uudistuksesta huolimatta osalla kunnista on jatkossakin melkoisia haasteita toteuttaa mitään muuta kuin viivytystaistelua näivettymistä vastaan. Viimeinen sammuttaa valot muuallakin kuin työväentalolla. Yhteistyö eri toimialojen välillä ja kuntien välillä voi kuitenkin olla ratkaisu.

Toimialojen välinen yhteistyö voi olla julkisen hallinnon eri toimintoja yhdistävää, kuten esimerkiksi Espoossa, jossa osana valtakunnallista ikäohjelmaa viedään teatteria vanhusten luo. Yhteistyötä voi tehdä myös yksityisten yrittäjien kanssa. Inarissa kirjastoautosta löytyy myös apteekin palvelupiste. Lahden uuden Malva-museon yhteydessä on muun muassa bilehuone.

Kulttuuriala on lähtökohtaisesti private-public-yhteistyötä. Alan työllisistä 27  % on yrittäjiä ja kotimainen kulutus kulttuuriin vahvaa. Suomalaiset käyttävät omaa rahaansa enemmän kulttuuriin kuin OECD-maissa keskimäärin, Taloustutkimuksen mukaan 6,4 miljardia euroa vuosittain.

Hyviä esimerkkiä ylikunnallisesta yhteistyöstä kulttuurin tuottamisessa ja rahoittamisessa löytyy niin ikään paljon. Vasa Teatern palvelee koko ruotsinkielistä pohjanmaata. Valtio on nimittänyt osalle julkisista taidelaitoksista alueellisen vastuun. Esimerkiksi Lapin maakuntamuseo vastaa kulttuuriympäristöasiantuntemuksesta Rovaniemelle, Kemijärvellä, Kittilässä, Pelkosenniemelle, Posiolla, Ranualla, Sallassa, Savukoskella ja Sodankylässä. Päijät-Hämeen Lastenkulttuurikeskus nimensä mukaisesti palvelee kaikkia Päijät-Hämeen lapsia.

On silti varauduttava koko sivistystoimen alalla siihen, etteivät kaikki kunnat selviä säällisesti tehtävistään, vaan meidän on palattava joko keskusteluun kuntaliitoksista tai monialaisista maakunnista – todennäköisesti tarvitsemme molempia.