Valtion omistajaohjaus kaipaa järkeä

Fortum teki todella kalliin harharetken fossiilienergiayhtiö Uniperiin. Tuon harharetken seurauksena suomalaisten sijoitusomaisuutta katosi noin seitsemän miljardin verran.

Kuten aina, polttavin kysymys on tietysti ollut, kenen vika tämä on. Poliitikot ovat syytelleet toisiaan – Fortumin johto on taas ollut melko hiljaa. 

Tärkeintä ei kuitenkaan ole pohtia, kuka on syyllinen, vaan sitä, miksi taas kerran valtion omistusohjaukseen liittyen joudutaan etsimään syyllisiä. Tällä eduskuntakaudella tämä on jo toinen kerta, sillä Rinteen hallitus vaihtui Marinin hallitukseen nimenomaan omistajaohjaussotkujen takia. Omistusohjauksen historia on todella synkkä ja tuulinen – Valco, Soneran UMTS, Arctia Shipping, Talvivaara, Caruna, Posti ja Fortum ovat varmaankin ne kuuluisimmat tapaukset.

Jotta syyllisiä ei tarvitsisi omistajaohjauksessa enää tähän tahtiin etsiä, ehkä jo viimein olisi aika pohtia vähän syvemmin sitä, mitä me omistusohjaukselta oikein haluamme. Omistusohjauksen linja on nimittäin todella, todella sekava ja epäselvä. Ehkäpä juuri siksi poliitikkourat tuhoutuvat helpoiten juuri omistusohjauksessa.

Ohjausta omistajaohjaukseen

Valtio omistaa yhtiöitä kahdesta pääsyystä: siksi, että yhtiö on strategisesti tärkeä tai sillä on jokin erityistehtävä tai siksi, että yhtiön on tarkoitus takoa euroja valtiolle. Suurin ongelma on siinä, että nämä pääsyyt jatkuvasti sekoittuvat iloisesti keskenään. Toinen suuri ongelma on, että poliitikoilla on kiusaus puuttua yhtiöiden toimintaan vastoin yhtiön tai yhteiskunnan tavoitteita, ja päivänpolitiikan kuohunta ottaa aivan liian helposti roolia yhtiöiden ohjaamisessa.

Poliitikoilla on kiusaus puuttua yhtiöiden toimintaan vastoin yhtiön tai yhteiskunnan tavoitteita.

Fortum on tehtävien sekoittumisesta paras esimerkki. Miksi ihmeessä huoltovarmuuden vuoksi strategisesti tärkeäksi määritellyllä yhtiöllä on lähdetty hakemaan Saksasta korkean riskin tuottopotentiaalia? Jos omistusohjauksen tavoite on strateginen, eikö yhtiön toiminnankin pitäisi heijastella tätä tavoitetta? Neste on tavoitteiden osalta toinen kummallisuus. Sipilän hallitus myi enemmistöosakkuuden pois ja samalla katosi Suomen valtion määräysvalta huoltovarmuuden kannalta strategiseksi määritellyssä yhtiössä. Jäljelle jäi lähinnä ulkomaille kasvavassa määrin investoiva, osinkoa tilittävä yhtiö.

Tuottotavoite vs. yhteiskunnallinen tavoite

Tavoitteiden sekoittumista tapahtuu myös toisin päin, ja tuottoa tekeville yhtiöille on asetettu strategisia tavoitteita. Esimerkiksi sijoitusyhtiö Solidiumin tavoitteena on tuottaa mahdollisimman suurta tuottoa sijoitetulle pääomalle. Sen lisäksi kuitenkin yhtiöllä on kansalliseen intressiin liittyviä muita tavoitteita, jotka tyypillisesti ovat ristiriidassa maksimaalisen tuoton tavoittelun kanssa. Tästäkin on aiheutunut vuosien varrella konflikteja. Pörssimaailman ulkopuolelta Veikkaus on tyyppiesimerkki siitä, miten tuottotavoite ja yhteiskunnallinen tavoite ovat aivan suorassa ristiriidassa.

Pörssimaailman ulkopuolelta Veikkaus on tyyppiesimerkki siitä, miten tuottotavoite ja yhteiskunnallinen tavoite ovat aivan suorassa ristiriidassa.

Valtio omistaa pelkästään pörssiyhtiöitä 29 miljardin edestä. Lisäksi pelissä on maamme energiahuoltovarmuus, liikenne- ja viestintäinfrastruktuuri, ravintohuoltovarmuus sekä moni muu äärimmäisen kriittinen asia. Voisi kuvitella, että näin tärkeiden asioiden kohdalla meillä olisi täysin selvät sävelet sille, mitkä tavoitteet ohjaavat yhtiöiden toimintaa, ja miten yhtiöiden hallitukset ja johto sekä päättäjät ohjaavat yhtiöitä kohti näitä tavoitteita. Meidän poliittinen lähihistoriamme kuitenkin opettaa, ettei näin ole. Omistajaohjauksessa on paljon järkeistettävää tulevaisuudessa.