Riemun raikkahin aika – vaan ei kaikille

Elämme aivan marraskuun kynnyksellä, ja kuluneen viikonlopun rientoihin on kuulunut monella halloween-bileet, joita varten on pukeuduttu ties miksi kauhuleffan murhaajasta seksikkääksi pörriäiseksi. Ainakin omat someympyräni ovat olleet täynnä kirkkaita ja kirjavia kuvia hämyisistä olohuoneista yökerhojen lattioille.

Hyvä niin. Me tarvitsemme yhä vain aiemmin pimeneviin päiviin jokaisen mahdollisuuden nauraa ja pitää hauskaa ennen kuin kaamosmasennus iskee kunnolla kyntensä.

Pimeyden valaisemiseen pyrkii myös kirkkaine valoineen ja värikkäine koristeineen joulunalusaika, joka aivan varmasti alkaa ainakin viikkoa aikaisemmin joka ikinen vuosi.

Ensimmäiset joulukarkit tulivat kauppoihin jo syyskuun puolella, ja mitä pidemmälle lokakuu etenee, sitä enemmän hyllytilaa valtaavat suklaa-, salmiakki-, lelu-, jäätelö-, kosmetiikka-, salmiakkisuklaa- ja suklaateekosmetiikkakalenterit.

Kummitusten ja mörköjen hyllytila jää pelkiksi silmänräpäyksiksi, jotka pyyhitään pois joulupukkien ja tonttuarmeijan alta ennen pyhäinpäivää. Syksyn ikonisen juoman, pumpkin spice latten, kultakausi jää korkeintaan kuukauden mittaiseksi, ennen kuin tonttu- ja piparminttulatte valtaavat manttelipaikat.

Lasken itseni onnellisten tähtien alla syntyneeksi, jos kauppojen tekopirteät joululaulut pärähtävät käyntiin vasta marraskuun toisella viikolla.

Porokoristeita ja säihkyviä joulupalloja? Ei kiitos

En ole ikinä ollut jouluihminen. En ole löytänyt rauhoittumisen harmoniaa punaisten kynttilöiden tai glitterillä verhottujen valkoisten lyhtyjen alta.

Perheessäni ei ole oikeastaan ikinä ollut jouluperinteitä. Meillä ei ole ollut isoa joulukuusta, joka olisi koristeltu yhdessä. Meillä ei tehty monta pellillistä joulutorttuja tai pipareita, eikä meillä aloitettu joululaulujen laulamista syyskuun puolivälissä. Itse asiassa, jos täysin oikein muistan, niiden kuuntelua vältettiin viimeiseen asti ja kuulokkeista tuli pakolliset kauppareissuille.

Siksi en löydäkään lohtua sydäntalveen tonttuovista, -palloista, -koristeista tai -suklaista. Sen sijaan lohtuni löydän Merle Haggardin 70-luvun hitistä If we make It through December, joka kertoo joulun alla työnsä menettäneestä isästä ja joulukuun kanssa kipuilusta. Laulun perusajatus on, että jos selviää joulukuusta, selviää mistä tahansa.

En voisi paremmin suhtautumistani jouluun ja joulukuuhun sanoittaa.

Ollessani lukioikäinen molemmat isovanhempani kuolivat hieman yli vuoden sisällä toisistaan. Heidän poismenonsa myötä katosi se vähäinen varmuus mitä jouluista oli, katosi se vähäinenkin riemu mitä vielä jouluun liitin.

Tiesimme äitini kanssa, että joulun viettäminen kaksin tarkoittaisi vain isovanhempieni jättämän tyhjyyden alleviivaamista. Sellaista, että ihan kuin joku ravistaisi suureleisesti käsiään huutaen, että katso tänne, täältä puuttuu jotain, nämä tuolit ovat tyhjiä! Joulujen yllä häilyvää melankoliaa vain vahvistaa se, että paappani kuoli vain muutama päivä ennen joulua, 21. joulukuuta, ja joulunaika meni lievästi sanottuna pipariksi.

Melankolia on vaarallinen ystävä, joka naamioituu lohduttavaksi kädeksi, mutta tosipaikan tullen onkin pelkkä alaspäin vetävä kahle.

Minusta ja äidistäni tuli, paremman sanan puutteessa, jouluirtolaisia.

Välttääksemme melankolian kahleet aloimme viettämään joulumme sukulaisten luona.

Vaikka kutsut tulivat lämmöllä, en pystynyt pitkään ravistamaan tungettelun tunnetta. En itse asiassa pysty aivan vieläkään. Onhan joulu ennen kaikkea perhejuhla, ja silloisista hyvistä väleistä huolimatta me emme viime kädessä olleet perhettä. Me olimme sukulaisia. Niitä, joilta kysyttiin kuulumisia enemmänkin velvoitteesta kuin halusta tai joiden luo tupsahdettiin ilmoittamatta shoppailupäivän välipysäkille, koska tietenkin se on täysin ok, ollaanhan tässä sukulaisia kuitenkin.

Yhdessäolon riemuksi riittää hautakynttilä

Joulu ja joulunaika ovat jättäneet minuun jälkensä, joita en aivan vielä ole pystynyt ravistamaan pois.

En nauti joululahjojen ostamisesta, en säihkyvistä joulupallokoristeista. Joululaulut ja -leffat nostavat enemmänkin verenpainetta kuin joulumieltä, enkä tiedäkään mitään ärsyttävämpää kuin aivoton jouluviihde.

Kynttilöitä en sytytä muualla kuin hautausmaalla, ja senkin teen sellaiseen aikaan, että hautausmaalla ei ole muita ihmisiä.

Olen hyväksynyt jo kauan sitten, että minusta ei tule jouluhimistä. Toisaalta, ei tarvitsekaan. Tiedän useita ihmisiä, joita ärsyttää joulun kaupallisuus ja juhlallisuuden muuttuminen muovikrääsän riemuvoitoksi.

Siksi joulun kaksoisstandardit ärsyttävätkin: joulu on samaan aikaan sekä vuoden kuumin kulutusjuhla että hiljentymisen perhejuhla, ja korosti siitä kumpaa puolta tahansa, on väärässä. Täytyy ostaa joululahjoja, mutta pitää kuitenkin varoa liiallista kulutusta, onhan kaapit jo täynnä käyttämättömiä tavaroita edellisvuosilta. Jouluna täytyy myös ottaa aikaa itselleen, mutta ei liikaa, sillä silloin sälyttää vastuun joulun järjestämisestä muille.

Teki mitä teki, joulun paine saavuttaa kaikki.

Tämän vuoden joulunaikaa odotan samalla kauhulla kuin edellisiäkin. Jos voisin, nukkuisin tyytyväisenä koko joulukuun yli ja heräisin vasta tammikuussa uuden vuoden lumiin. Sitten olisi hyvät yksitoista kuukautta aikaa valmistautua seuraavaan erään.