Talouskasvun kriitikot eivät kerro, miten heidän mallissaan päästöt vähenisivät ja hyvinvointi jatkuisi

”The future is degrowth: a guide to a world beyond capitalism” on kattavin näkemäni esitys degrowth-liikkeestä, jonka kannattajat kritisoivat talouskasvua ja kapitalistista yhteiskuntaa. Kirjoittajat suuntaavat viestinsä ennen kaikkea akateemiselle yleisölle, johon itsekin kuuluvat. Matthias Schmelzer on taustaltaan taloushistorioitsija ja ilmastoaktivisti, Andrea Vetter on transformaatiotutkija ja aktivisti, ja Aaron Vansintjanilla on maisterin tutkinto luonnonvaratieteissä ja hän tekee väitöskirjaa ruuan saatavuudesta marginalisoiduissa yhteisöissä. 

Talouskasvun ja kapitalistisen yhteiskunnan kritiikin lisäksi kirja kertoo, mitä degrowth on ja mitä se ei ole. Tämä on tarpeen, koska liike on provosoinut paljon kritiikkiä ja myös selviä olkiukkoja, ja kirjoittajat rajaavat huolellisesti (aivan oikein) muun muassa rasistit ja ekofasistit liikkeen ulkopuolelle

Kirja perkaa kattavasti talouskasvun kritiikkiä eri lähestymiskulmista. Kestävyyskriisiä ei kirjoittajien mukaan kyetä ratkaisemaan kapitalismissa, koska ympäristövaikutuksia ei voi absoluuttisesti irtikytkeä talouskasvusta. Tässä kritiikissä on paljon hyvääkin, mutta itseäni jäi ärsyttämään kasvuun usein liittyvien sosiaalisesti hyvien asioiden piilottaminen.

Haasteemme on, että esimerkiksi bruttokansantuote (BKT) todella korreloi monien “aitojen” edistyksen mittarien kanssa.

Pohjoismaat ovat esimerkki alueesta, jossa on ollut paljon talouskasvua ja myös edistystä usealla sosiaalisella mittarilla. Haasteemme on, että esimerkiksi bruttokansantuote (BKT) todella korreloi monien “aitojen” edistyksen mittarien kanssa. Terveys, ravinto, tasa-arvo, vähemmistöjen asema, murhien määrä ja  koulutustulokset ovat esimerkkejä asioista, joilla on taipumus olla paremmalla tolalla vauraissa maissa. Jos BKT ei ole kytkeytynyt irti ympäristövaikutuksista, myöskään nämä hyvät asiat eivät ole. Sen sijaan, että yhteys piilotetaan, se pitäisi nostaa keskustelun keskiöön. Ongelmaa, jonka olemassaoloa ei tunnusteta, ei myöskään ratkaista.

Talouskasvu ei takaa hyviä asioita, mutta se on monissa demokratioissa luonut poliittiseen dynamiikan, jossa talouskasvun hedelmiä on kyetty ohjaamaan myös yleiseen hyvinvointiin. Hyvinvoinnin lisääminen nollasummapelissä ilman kasvua olisi ollut paljon vaikeampaa. Kun tätä kirjassa sivuttiin, nyökyttelin mielessäni. Niin, tämä on se talouskasvun hyvä puoli. Yllättäen kirjoittajat kuitenkin kritisoivat tätä. Kirjasta jää kuva, että progressiivinen kehitys on aitoa vain, jos neuvottelun vastapuoli (kapitalistit) lähtee neuvottelupöydästä nenä verta valuen. Minulla on tässä asiassa erilaiset preferenssit.

Pitkä lista toiveita

Millainen visio hyvästä yhteiskunnasta degrowth-liikkeellä sitten on? Mitä he haluavat? Lista on pitkä. Varallisuuden rajua uudelleen jakamista maiden sisällä ja maiden välillä, perustuloa, lyhennettyä työaikaa, agroekologiaa, parempia palkkoja pienviljelijöille, yksityisomistuksen rajua rajoittamista, julkisten palvelujen runsautta, velkojen anteeksiantamista, tuotantoa työläisten omistukseen, teknologian käytön rajoittamista demokraattisesti, paikallista ruokaa, rikkaiden omaisuuden ja kulutuksen rajoittamista, sosiaalista ja kollektiivista asuntotuotantoa, ekokyliä, kooperatiivista autonomiaa, hierarkioiden ja patriarkaatin kumoamista, kansalaisfoorumeita, elintason korvergoitumista yhteiselle kestävälle tasolle, luopumista keskitetystä päätöksenteosta,, solidaarisuutta, alhaisempaa tuottavuutta, vähemmän kilailua ja globalisaatiota, dekolonisaatiota, edustuksellisen demokratian muokkaamista Abdullah Öcalanin ideoiden mukaisesti ja niin edelleen.

Suuri osa tavoitteista vastaa hyvin radikaalin vasemman laidan perinteisiä toiveita. On  yllättävää, miten pienessä roolissa ekologinen kestävyys, ilmastonmuutos tai vaikkapa biodiversiteettikriisin torjuminen keskustelussa lopulta on. En ole yksin ihmetellessäni tätä. Fitzpatrick et al. lukivat äskettäin satoja degrowth-artikkeleita ja totesivat yhteenvetona, että degrowth-kirjoittajat eivät juuri ehdota keinoja päästöjen vähentämiseksi, vaikka puhuvatkin niiden tärkeydestä.

Luonto tuhoutuu kaikissa yhteiskuntamuodoissa

Ihmisten toiminnan ympäristövaikutukset ja ilmastonmuutos näyttävät muodostavan keskustelulle jonkinlaisen taustan, jossa on tärkeää mainita pahantekijät, eli kapitalistit ja heidän lakeijansa. Oman mallin mukaista kestävää yhteiskuntaa ei sen kummemmin selitetä.

Tämä oli itselleni pettymys. Esimerkiksi biodiversiteettikriisin keskeiset ajajat ovat maatalous, metsätalous ja kalastus, ei kapitalismi, rikkaiden ylikulutus tai talouskasvu sinänsä. Kaikissa yhteiskuntamuodoissa pelto syrjäyttää luonnollisia ekosysteemejä, ja ihmiset hakevat metsästä suurella todennäköisyydellä puuta joko energiaksi tai rakennusmateriaaliksi. Ilmastopäästöistäkin merkittävä osa on seurausta maanviljelystä ja maankäytön muutoksista. Nämä eivät pienene ilman radikaalia eläintuotteiden kulutuksen pienentämistä ja huomion kiinnittämistä maankäytön tehokkuuteen tavalla, joka minimoi vaikutukset biodiversiteetille. Kirjassa tämä sivuutettiin liki täysin. 

Eli siis rikkaiden degrowth, mutta kasvua muille jonnekin nykyisen keskitason yläpuolelle?

Kirjassa ei myöskään argumentoida selvästi, mikä “kestävä elintaso” tarkkaan ottaen on. Teollisuusmaiden köyhille pitäisi nähtävästi saada lisää, rikkaiden pitää köyhtyä ja köyhien maiden rikastua. Tämä antaisi ymmärtää, että sopiva taso on jossain rikkaiden maiden köyhien elintason yläpuolella. Toisaalta tällä hetkellä globaali keskiarvo taitaa vastata suunnilleen Egyptin elintasoa. Eli siis rikkaiden degrowth, mutta kasvua muille jonnekin nykyisen keskitason yläpuolelle? Tämä on eittämättä sosiaalisesti toivottavaa, mutta miksi väittää tämän tarkoittavan ekologista kestävyyttä? 

Jäin myös ihmettelemään, miksi ohjelmaa ei esitetty osana utooppisen sosialismin perinnettä. Siellä täällä vaaditaan hajautettuja tasa-arvoisia ekokyliä, joissa tuotetaan työläisten omistamissa osuuskunnissa.  Ohjelma vaikuttaa lopulta osuvan aika lähelle vaikkapa Pjotr Kropotkinin tyyppistä anarko-kommunismia, ja ekokylillä on selviä historiallisia yhtymäkohtia utooppisiin kommuuneihin. Pieni osa väestöstä on aina kaivannut näitä vaihtoehtoisen elämisen muotoja. Yhteisöt elävät aikansa ja yleensä lopulta hajoavat ihmisten sulautuessa murjottamaan takaisin ympäröivään yhteiskuntaan. Osa yhteisöistä, kuten vaikkapa amissit, kestävät pidempään, ja heillä on itse asiassa vastaavaa teknologian käytön sosiaalista kontrollia kuin mitä degrowth-liikkeessä kaivataan.  

Pieni ei välttämättä ole kaunista

Kirjassa sivuutetaan vanhemmat kommuunit, mutta inspiroidutaan esimerkiksi Cooperativa Integral Catalana -yhteisöstä esimerkkinä siitä, miten tulevaisuudessa tulisi elää. Tämä yhteisö on kuitenkin ilmeisesti ajettu alas monta vuotta ennen kirjan julkaisua. Se perustettiin osin finanssikriisissä pankeilta huijatuilla rahoilla, ja rahoitus pyöri myös jonkin Espanjan verotuksen porsaanreiän ympärillä. En heti allekirjoita väitettä hankkeen esimerkillisyydestä.

Kirjoittajat välttelevät termejä anarkismi ja kommunismi puhuessaan vaihtoehdoista yhteisömuodoista. Samalla he myös väistävät sen, että pieniin horisontaaleihin yhteisöihin usein syntyy hierarkioita, joissa karismaattisilla yksilöillä on enemmän valtaa. Samaten taloudellinen epätasa-arvo syntyy sinnekin, missä sitä ei alussa ollut. Osa ihmisistä on kusipäitä ja heidänkin kanssaan pitää jotenkin tulla toimeen. Onko kuitenkin niin, että jotenkuten toimiva yhteiskunta on helpompaa rakentaa etäiseltä tuntuvien instituutioiden varaan, koska ne mahdollistavat jonkinasteisen yhteistyön sellaistenkin ihmisten kanssa, joista emme erityisemmin pidä? 

Kumpi on lopulta todennäköisempää, talouskasvun irtikytkeytyminen ympäristövaikutuksista vai ihmiskunnan siirtyminen toimiviin anarko-kommunistisiin yhteisöihin?

Kumpi on lopulta todennäköisempää, talouskasvun irtikytkeytyminen ympäristövaikutuksista vai ihmiskunnan siirtyminen toimiviin anarko-kommunistisiin yhteisöihin, joiden planetaarinen yhteisvaikutus eliminoi kasvihuonekaasupäästöt ja ratkaisee biodiversiteettikriisin? Kumpikaan ei vaikuta helpolta, mutta jälkimmäinen vaikuttaa  vaikeammalta. 

Sen sijaan, että degrowth esitetään ainoana mahdollisena ratkaisuna, pieni nöyryys voisi tehdä hyvää. Vaihtoehtoisilla tavoilla elää voi olla oma roolinsa kokonaisratkaisuissa, mutta niiden esittäminen ainoana oikeana vaihtoehtona tuntuu minusta väärältä. Se, kuinka suuri rooli lopulta on, jää nähtäväksi. 

Kirja oli siis kattava degrowthin puolustuspuhe, ja antaa liikaakin tietoa. Termiä “degrowth” kuitenkin käytetään usein performatiivisesti ilman, että sen tarkalla merkityksellä olisi suurta väliä. Sillä viestitään valmiutta suuriin muutoksiin ympäristön vuoksi: minun ympäristöhuoleni on suurempi kuin sinun. Jos konsepti määritelläänkin näin tarkasti osaksi anarko-kommunistista perinnettä, sen huoleton käyttö vaikeutuu. 

The future is degrowth: a guide to a world beyond capitalism: Matthias Schmelzer, Andrea Vetter ja Aaron Vansintjan. Verso 2022.

Lähteena käytetty myös: Nick Fitzpatrick,Timothée Parrique ja Inês Cosme “Exploring degrowth policy proposals: A systematic mapping with thematic synthesis”