Humanitäärisen avun tarvetta ei määritä poliittiset linjaukset

Tarkoituksenani oli kirjoittaa tämän kuun kolumnini toksisesta positiivisuudesta ja siitä, millaisia negatiivisia vaikutuksia sillä on jaksamiseen.

Sen sijaan ajatukset pyörivät vain Turkissa. Maanantaina aamuyöstä, 5. helmikuuta, Kaakkois-Turkissa tapahtui kaksi hyvin vahvaa maanjäristystä. Lähes kahdeksan magnitudin voimaiset maanjäristykset raunioittivat useita kaupunkeja, kokonaisia kyliä ja kaupunginosia tuhoutui käytännössä kokonaan.

Jälkijäristykset ovat rekisteröityneet mittauksiin Tanskassa ja Grönlannissa asti, myös Suomessa. Tuhoutuneita rakennuksia on yli 300 kilometrin pituisella alueella kaksituhatta pelkästään Turkin puolella, Syyrian puolella satoja. Kuolonuhrien ja loukkaantuneiden määrä on jo nyt kivunnut tuhansiin, eikä onnettomuudesta ole tätä kirjoittaessa kulunut vielä vuorokauttakaan. Tilannetta ei auta alueella vallitseva konflikti ja huonot sääolosuhteet.

Samaan aikaan, kun samalla aikavyöhykkeellä on tapahtunut uskomattoman massiivinen luonnonkatastrofi, raunioista kolmisen tuhatta kilometriä pohjoiseen ei kriisi näy. Istun samassa ostoskeskuksen kahvilassa, missä istun lähes aina kirjoittamassa näitä kolumneja. Ohitseni vipeltävien ihmisten suurin tuska näyttää rajoittuvan tavalliseen arkikiireeseen ja sopivan ruokapaikan löytämiseen.

Itse pystyn rauhoittumaan vasta alkuillasta, kun saan kiinni ystäväni, jotka ovat kotoisin alueelta ja joilla on paljon perhettä ja sukulaisia siellä. Onneksi he ovat elossa ja kunnossa. Tietämättömyys suurissa kriiseissä on aliarvioidun kamalaa, enkä voi edes kuvitella miltä tuntuu heistä, jotka eivät tiedä rakkaidensa tilannetta.

Sosiaalinen media tosin todisti jälleen voimansa, sillä raunioiden alle jääneet ovat twiittailleet sijaintiaan ja avunpyyntöjä pitkin päivää. Avunpyyntöjä ehtikin ilmestymään niin paljon, että tietoja kerätään päivittyvälle livekartalle.

Ihmishädällä ei saa politikoida

Valtakunnallisissa uutisissa, kuten Helsingin Sanomissa sekä Ilta-Sanomissa maanjäristys on huomioitu, mutta kansan keskustelu aiheesta on jäänyt vähäiseksi.

Siksi olikin äärettömän surullista huomata, miten ilkeitä ja hätää vähätteleviä kommentteja esimerkiksi HS:n artikkelien kommenttipalstalta löytyy. Lyhyesti referoiden useammassa kommentissa pointtina on, että vastikään tapahtuneiden tapahtumien valossa Suomen tai muiden länsimaiden ei saisi auttaa Turkkia luonnonkatastrofin keskellä.

Vastaavasti osassa kommenteissa ehdotetaan suoranaista kiristystä: vain jos Turkki hyväksyy Suomen ja Ruotsin Natoon, saa se apua nyt kriisin keskellä.

Väännetääs rautalangasta: oli poliittinen, yhteiskunnallinen tai kansainvälinen tilanne mikä tahansa, humanitäärinen apu menee aina kaiken edelle. Se, että Turkki (ja nimenomaan presidentti Erdoğan) pelaa jonkinsorttista pitkitystaistelua Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden suhteen, ei ole oikeutus käyttää ihmisten auttamista kauppatavarana.

Ei, ei, ei! Ja vielä kerran ei!

Auttamisen, ja eritoten humanitäärisen avun antaminen, kriisin keskellä pitäisi olla itsestäänselvyys, eikä poliittinen näpäytys, jolla yritetään saavuttaa moraalinen ylemmyys. Vaikka ymmärrän johonkin pisteeseen asti ajatuksenkulun siitä, miksi ei saisi tai pitäisi auttaa, ihmisoikeusaktivistipuoleni näkee punaista.

Yksikään raunioiden alle hautautunut ihminen ei ole Suomen tai minkään muunkaan valtion vihollinen. Kritiikki Turkin kansainvälisistä toimista täytyy osoittaa oikeaan osoitteeseen. Natoprosessin hidastelussa ja esimerkiksi kurdivihamielisyydessä oikea osoite on maan johto ja eritoten Erdoğan.

Vaalit käydään myöhemmin, kriisitilanne on päällä nyt

Yksittäiset kansalaiset eivät irtautuneet naisten oikeuksia turvaavasta Istanbulin sopimuksesta heinäkuussa 2021. Sen sijaan yksittäiset kansalaiset osoittivat pitkään mieltään sopimuksesta irtaantumista vastaan, ja päätös irtaantumisesta otettiin vastaan vihaisena ja surullisena.

Kuten Ozan Yanar loistavasti analysoi MTV3:n haastattelussa tammikuussa, Erdoğanin toimia ohjaa pelko toukokuussa koittavien vaalien häviämisestä.

Vaikka vielä vuoden 2018 vaaleissa Erdoğanin ja puolueensa kannatus oli suurta, 52,6 prosenttia, on viiden vuoden aikana ehtinyt tapahtua hyvin paljon kansaa hiertäviä asioita. Istanbulin sopimuksesta irtaantumisen lisäksi mainittakoon pitkittynyt koronapandemia ja sen laukaisema inflaatio jo valmiiksi taantumassa olleeseen maahan.

Energiakriisistä puhuttiin jo vuosi sitten, kun Turkin talvi oli ennätyskylmä. Sähkön hinta nousi rajusti ja lämmityskulut kohosivat lähes kolminkertaiseksi.

Vaaleihin on kuitenkin vielä pari kuukautta aikaa, ja mitä tahansa voi tapahtua. Sen sijaan kriisitilanne on päällä nyt, ja apua tarvitaan välittömästi useiden päivien ajan. Tarkennan vielä, että tämä kolumni ei ole varainkeruupyyntö huolimatta siitä, että kannustan ihmisiä lahjoittamaan rahaa humanitääristä apua antaville järjestöille tai auttamaan muilla keinoin.

Ihmishätä ei ole politikointia varten. Avunpyyntöön täytyy vastata.