Suorituskeskeisessä maailmassa sisu on hyvä renki, mutta huono isäntä

Maaliskuussa päivä pitenee, kymmenestä tunnista kolmeentoista. Tämän tietäminen on omiaan auttamaan jaksamaan, olihan talvi pimeä, kylmä ja aivan helvetin pimeä. Lohtua ei saanut haettua katuvaloistakaan, sillä energiakriisin takia (ainakin täällä taajamassa) valojen pitämistä päällä turhaan välteltiin.

Mutta nyt edessä siintää kunnon kevät, pääsiäinen ja Euroviisut. Heti vaalien jälkeen.

Elämäni valonpilkahdukset ovat olleet kortilla, sillä vietin lähes koko helmikuun sairaslomalla uupumuksen takia. Tällä kertaa kävi onni onnettomuudessa, kun tunnistin oireet suhteellisen aikaisin. Olen aina kärsinyt niin kutsutusta kiltin tytön syndroomasta, johon liittyy vahvasti hyväksynnän hakeminen perfektionismin kautta.

Sinänsähän asia ei ole mitenkään uutta tai yksilöllistä, sillä hyväksynnän janoaminen ja joukkoon kuuluminen ovat oleellisia osia ihmisyyttä. Haemme tunnetta, että kuulumme johonkin, että ympärillämme on yhteisö, jossa tulemme hyväksytyksi sellaisina, kuin olemme. Se on luonnollista ja, uskallan väittää, jopa terveellistä, sillä laumaeläiminä me emme pärjää yksin.

Vaikka perfektionismi, eli täydellisyyden havittelu jossakin asiassa, kuulostaa työorientoituneelle kansalle taivaalta tippuneelta lahjalta, siihen liittyy paljon varjopuolia. Joskus täydellisyyden tavoittelemisesta tulee pakkomielle, joka saattaa tuhota kaiken tieltään. Joskus täydellisyyttä havittelee siksi, että ajattelee sen tuovan hyväksyntää tai mainetta. Jos itse itselleen asettamia kriteerejä ei täytä, kokee epäonnistuneensa ja olevansa huono.

Pelkkää iloa ja onnea?

Elämme suorituskeskeisessä maailmassa, jossa työn arvon mittaa nopeus ja hyöty. Hoemme itsellemme, että teemme vielä yhden jutun ja sitten lähdemme töistä kotiin, käymme vielä yhden asiakirjan nopeasti läpi, luemme vielä yhden sivun tai kuuntelemme vielä yhden luvun. Jos jokin asia on huonosti, puremme hammasta ja puskemme läpi vaikka harmaan kiven.

Sisu on hyvä renki ja huono isäntä.

Sosiaalisessa mediassa puhutaan toksisesta positiivisuudesta eli siitä, että harmaista pilvistä etsii hopeareunusta vaikka sitten väkisin, koska kyllähän kaikessa pitää jotain hyvääkin olla.

Toksinen positiivisuus on käsitteenä varsin uusi, sen juuret ovat 80-luvulla, joten se ei ole aivan vielä vakiintunut tieteelliseen termistöön. Ilmiönä sen kuitenkin voi tunnistaa: toksinen positiivisuus nimittäin nimensä mukaisesti on myrkyllistä positiivisuutta, joka ei anna sijaa muille tunteille.

Sen suurimpana vaarana on, että epäonnistumisista, surusta tai yleisesti negatiivisiksi käsitettävistä tunteista muodostuukin moraalisia vikoja, jotka taasen tarkoittavat sitä, että yksilö ei ole tehnyt tarpeeksi. Kun vastuu keskitetään yksilön harteille, kokonaiskuva ja rakentamatta. Silloin suurempia, useampaa ihmistä koskettavia ongelmakohtia ei nähdä eikä niitä siksi osata korjata.

Tunteiden peittelyllä ei voi voittaa

Toksinen positiivisuus voi ilmentyä monella tapaa. Sitä voi olla vaikkapa toisen kehottaminen murehtimisen lopettamiseen, sillä eteenpäin on vain pakko mennä. Vastaavasti voi pakottaa itsensä olemaan ikävien ihmisten seurassa ajatuksella, että sitten on yhtä kokemusta rikkaampi.

Onnellisuusrytäkässä tosin unohtuu se, että tunteet ovat suuri, monitulkintainen skaala, johon vaikuttaa kaikki elämäntilanteesta ihmissuhteisiin ja säästä geeneihin.

Erityisesti korona-aikana toksinen positiivisuus suorastaan pomppasi valtavirtaan kaiken maailman ajanviettoneuvoina ja ”loistavana aikana” oppia leipomaan, kutomaan, kirjoittamaan kirjasarjan ja opiskella ainakin kuusi uutta kieltä.

Työpaikalle mentäessä sen sijaan voi ikään kuin vetää kasvoilleen pakotetun positiivisuuden maskin, joka peittää alleen huonot yöunet, ahdistuksen tai muut epämukavat tunteet.

Suomessa erityisesti asiakaspalvelualalla tunteiden näyttämistä pidetään epäammattimaisena. Jo pitkään yleinen konsensus on ollut, että töissä tehdään työt eikä yksityiselämä, oli se millaista tahansa, saa näkyä. Se on mielestäni ristiriidassa sen kanssa, että yhä enemmän töitä tehdään omalla persoonalla. Se näkyy esimerkiksi siinä, että työntekijöille luodaan omia brändejä yhteydenottosivun potrettikuvista työsähköpostin automaattiallekirjoitukseen.

Sosiaalisessa mediassa ei pelkästään jaeta perheelle ja ystäville kuulumisia, vaan yhä enemmän sielläkin edustetaan jos ei työnantajaa, vähintään omaa ammattikuntaa. Yksilökeskeisessä maailmassa oma persoona on käyntikortti ja työ osa identiteettiä, somessakin. Ammattinimike lipsahtaa automaattisesti Twitterin esittelytekstiin, ja twiittejä tulkitaan twiittaajan ammatin kautta.

Se, mikä on alun perin ollut osa työminuuden brändiä, onkin valunut henkilökohtaisten tilien puolelle ja sen kautta vapaa-aikaan ja yksityiselämään. Kun rajat hämärtyvät ja yhä useammin oma persoona on kaiken keskiössä, tilaa negatiivisille tunteille ei uskalleta antaa. Silloin kierre on valmis.