Yksittäinen kolumni ei maailmaa muuta, mutta silläkin on paikkansa

Hyvät ystävät, lukijat sekä muut tänne eksyneet! Joudun aloittamaan tämän kolumnin tunnustuksella. Tämä on, jos ei ikuisesti niin ainakin toistaiseksi, viimeinen kirjoitukseni Verden kolumnistina. Tunnustan myös olevani hieman haikea, tosin säästän teidät sellaiselta ylimalkaiselta wanhoien aicoien muistelulta, johon viimeisissä kirjoituksissa aina sorrutaan. Mainitsen silti sen, miten otettu mutta hämmentynyt olin,

Yksittäinen kolumni ei maailmaa muuta, mutta silläkin on paikkansa

Hyvät ystävät, lukijat sekä muut tänne eksyneet!

Joudun aloittamaan tämän kolumnin tunnustuksella. Tämä on, jos ei ikuisesti niin ainakin toistaiseksi, viimeinen kirjoitukseni Verden kolumnistina.

Tunnustan myös olevani hieman haikea, tosin säästän teidät sellaiselta ylimalkaiselta wanhoien aicoien muistelulta, johon viimeisissä kirjoituksissa aina sorrutaan. Mainitsen silti sen, miten otettu mutta hämmentynyt olin, kun minua tähän pestiin pyydettiin lähes kaksi vuotta sitten. En ole koskaan jaksanut pitää itsestäni meteliä, ainoastaan tehnyt sen, mitä pitää. Politiikka, vaikuttaminen, kansalaisaktivismi – miksi maailmaa muuttamiseen tähtäävää työtä haluaakaan nimittää – on aina ollut hidasta. Siksi se onkin työtä, jota ei tehdä itseään vaan tulevaisuutta ja muita varten. Sen olen oppinut kantapään kautta.

Koska politiikan osa-alueita on yhtä paljon kuin elämänkin osa-alueita on, isoihin kysymyksiin keskittyessä on helppo unohtaa ne pienet yksityiskohdat, jotka ovat kaikista tärkeimpiä. Usein puhutaan siitä, miten kasvu tapahtuu oman mukavuusalueen ulkopuolella. Poliittisessa keskustelussa tuntuu elävän ajatus, että kasvun pitäisi tapahtua pelkästään pääteemojen viitekehyksissä eikä niissä yksityiskohdissa, jotka määrittävät tavallista elämää.

Kun keskittyy pelkästään niihin teemoihin, jotka hallitsee parhaiten, on vaarana, että muut aihepiirit eivät enää kiinnosta tai vastaavasti kiinnostuksen kohteiden kärki on niin kapea, ettei siihen mahdu mitään ”ylimääräistä”. Joku rohkeampi puhuisi tunnelinäöstä.

Näkemyksiä eri asioihin on yhtä monta kuin ihmistäkin, oikeaa tai väärää ei ole kiinnostuksen kohdetta ei ole. Juuri siksi pidänkin niin valtavasti kolumneista, sillä ne sekä raottavat ihmisten ajatuksenjuoksua että kokemuksia, mutta ennen kaikkea antavat hetkeksi spottivalon asioille, jotka muuten jäisivät päivän uutisannin jalkoihin. Koska aina ei voi käydä keskustelua muiden kanssa, mikä olisikaan parempi tapa laajentaa omaa ymmärrystä kuin yrittää ymmärtää toisten perspektiiviä?

Juuri siihen olen kolumnista pyrkinyt nämä puolitoista vuotta. Ne aiheet ja ilmiöt, jotka minua kiinnostavat, eivät välttämättä kiinnosta lähtökohtaisesti muita – eikä tarvitsekaan. Elämän vääjäämätön totuus on, että aika kuluu kaikkialla samanaikaisesti, elämäntilanteesta tai maasta tai haaveista huolimatta. Kun sinä luet tätä, joku jännittää työhaastattelussa. Samalla sekunnilla, kun hän allekirjoittaa työsopimuksen, jossain muualla vauva parkaisee ensimmäisen kerran. Juuri, kun joku on kuullut elämänsä kamalimmat uutiset, joku muu uskoo löytäneensä elämänsä tarkoituksen.

Näiden yllä olevien pointtien summa on syy sille, miksi minä olenkin kirjoittanut muun muassa haiden oikeuksista, sateenkaariyhteisön sisällä vallitsevista rakenteista sekä ulkomaailmaisten opiskelijoiden kohtelusta Ukrainan sodan alkuvaiheilla. En jaksa uskoa yksittäisen kolumnini muuttavan maailmaa samalla tavalla kuin vaikkapa kansalaisaloite muuttaa, se olisi suorastaan egoistinen tapa ajatella. Fatalisti sen sijaan olen ja uskonkin, että yksittäisellä kolumnillakin on paikkansa käsittelemänsä aiheen uutisjatkumossa ollen siten tarpeellinen.

Tiedän tämän kolumnin olevan hieman jaaritteleva, sillä vitkuttelen tämän valmiiksi saattamista. Olen hieman surullinen siitä, että tämä on viimeinen kolumnini Verdessä, ja samalla ikään kuin virallinen jäähyväiskirje puolueelle. Nykyinen työni maakuntalehdessä toimittajana on sellainen, jossa ei puoluesidonnaisuutta katsota hyvällä. Tiedän ja tiedostan sen itsekin, ja olen asian hyväksynyt. Silti jossain määrin tuntuu siltä, kuin kirjoittaisin omaa muistokirjoitustani, vähän jopa itkettää.

Tuntuu, että sanottavaa olisi vielä niin paljon oikeastaan kaikesta, että tunneskaala loppuu kesken molemmista päistä. Siitä tosin syytän hieman kirjoitushetkellä kuuntelemaani Tiisua, jonka kappaleet yhdistelevät suomalaista melankoliaa elämännälkään juuri oikeassa suhteessa.

Mutta! Kuten niin usein tapaan sanoa, kaikella on loppu, sillä kaikki on väliaikaista. Toivon kuitenkin, että kolumnini ovat tuoneet pinnalle uusia teemoja ja ilmiöitä, ehkä jopa herättäneet ajatuksia ja keskustelua. Kun keskittyy vain omaan osaamiseensa, niin paljon ehtii valua läpi sormien, jos ei tiedä, mihin katsoa.

Yksi, tai itse asiassa kaksi, toivetta minulla on: Kohdelkaa toisianne ja muita hyvin silloinkin, kun itsellä on huono päivä. Olkaa empaattisia ja ystävällisiä näkemyserojenkin yli.

Kiitos Verde hyvistä muistoista, kiitos vihreä liitto lukuisista ystävyyssuhteista! Kiitos te, jotka puurratte päivät pitkät demokratian ja oikeudenmukaisemman maailman eteen! Kiitos Virnu, joka otit empimättä vastaan uudessa kaupungissa elämäänsä rakentavan, yhdistysbyrokratiaa vähän liikaakin rakastavan haiktivistin!

Nämä eivät ole hyvästit. Lupaan olla paikalla puoluekokouksessa vähintään halaamassa ystäviä, en voisi olla käyttämättä tätä tilaisuutta hyväksi.

Kohdelkoon rakas Seinäjokeni teitä paremmin kuin se on minua välillä kohdellut!

Nähkäämme jälleen, hyvät ystävät.

Lue lisää