Syrjintä on vaikea asia
Oppivatko suomalaiset rasismikeskustelusta jotain? Johtaako se aiempaa laajempaan yhteisymmärrykseen hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän rajanvedosta? Vai onko “totuuden jälkeinen aika” edennyt jo niin pitkälle, että käsitteellisten kysymysten ja moraalisten erimielisyyksien käsittely saa entistä useammat kohauttelemaan epäuskoisina hartioitaan ja tyytymään siihen, että sekä totuus että moraali ovat relativoituneet ja jokaisella voi olla niistä
Oppivatko suomalaiset rasismikeskustelusta jotain? Johtaako se aiempaa laajempaan yhteisymmärrykseen hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän rajanvedosta? Vai onko “totuuden jälkeinen aika” edennyt jo niin pitkälle, että käsitteellisten kysymysten ja moraalisten erimielisyyksien käsittely saa entistä useammat kohauttelemaan epäuskoisina hartioitaan ja tyytymään siihen, että sekä totuus että moraali ovat relativoituneet ja jokaisella voi olla niistä ihan oma käsityksensä?
Aion seuraavassa ensin osoittaa, että syrjinnän kieli, juridiikka, politiikka ja moraali ovat oikeasti vaikea asia. Sen jälkeen haluan perustella, että asiantuntijatiedon ja oikeudellisten ratkaisujen lisäksi tarvitaan ihmisiä laajasti puhuttelevaa rationaalista ja yhteisymmärrykseen tähtäävää diskurssia.
Yhteisymmärryksen saavuttamisen vaikeuksia ryhmittelen kahdeksan kohdan luetteloksi:
1. Keskustelu syrjinnästä kantaa menneiden aikojen rotuajattelun ja -erottelun taakkaa. Rotuerottelu on ’rotusyrjinnän’ muoto, mutta ei siksi että ihmisrotuja olisi olemassa, vaan siksi, että 1900-luvun puoliväliin saakka ihmiset ovat kuvitelleet ihmiskunnan jakautuvan rotuihin, ja että olisi vain luonnollista jos ’ylempi’ rotu kohtelee toisia kuten tahtoo. Vuoden 1960 YK-yleissopimus rotusyrjinnän poistamisesta tarjoaa ratkaisuksi kutsua ihmisten erilaista kohtelua muun muassa heidän etnisen tai kansallisen alkuperänsä takia ’rotusyrjinnäksi’. Ratkaisu on käsitteellisesti oikea, mutta silti haavoittuva tahalliselle väärinymmärtämiselle.
2. Syrjinnän kynnys nähdään usein korkeana, kun sillä ymmärretään pahantahoista ja tietoista ihmisten kohtelua eri tavoin etniseen ryhmään kuulumisen takia. Rotusyrjinnän vastainen yleissopimus tarjoaa taas ratkaisun: siinä syrjintä määritellään paitsi tarkoituksen myös vaikutusten kautta. Siksi syrjintää on myös tosiasiallisesti eriarvoinen lopputulos, riippumatta lain tai toimenpiteen tarkoituksesta.
3. Pari tarkoitus–vaikutus risteää välittömän ja välillisen syrjinnän käsitteiden kanssa, jossa edellisellä tarkoitetaan nimenomaista ja näkyvää erottelua, kun taas jälkimmäinen on näennäisesti neutraalin lain tai toimenpiteen tosiasiallinen seuraus. Välitön syrjintä voidaan osoittaa lakitekstein, välillinen syrjintä tilastoin. Vaikka välillisen syrjinnän käsite on edistysaskel, sitä hämärtää esimerkiksi EU-oikeuteen omaksuttu outo kvalifiointi, jonka mukaan välillinen syrjintä olisi joissain tilanteissa oikeutettua, toisin kuin välitön syrjintä.
4. Jopa ihmisoikeussopimukset on kirjoitettu eri tavoin sen suhteen, onko syrjintä kiellettyä vain tietyin perustein (esimerkiksi etninen alkuperä, sukupuoli tai vammaisuus) vai yleisesti, kun jokin erottelu estää tai rajoittaa ihmisen oikeuksia. Erityisesti tekoälyn käyttö johtaa aiemmin tunnistamattomien ihmisryhmien muodostamiseen ja syrjivien linjojen vetämiseen ennakoimattomiin kohtiin. Ihmisoikeussopimusten tekstit eroavat myös siinä, onko syrjintä kielletty suhteessa tiettyjen ihmisoikeuksien yhtäläiseen nauttimiseen vai kattavasti kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa. Lukuohjeeksi sopii, että sopimustekstit muodostavat Venn-diagrammin, jossa kansainvälisen oikeuden syrjintäkielto kattaa kaikki osajoukot kokonaisuudessaan.
5. Syrjintäkiellot tai niitä koskevat tulkinnat sisältävät termejä, jotka voidaan tahallisesti tai tahattomasti ymmärtää väärin. “Positiivinen syrjintä” on huono suomennos, jonka sijaan tulisi puhua hyväksyttävästä tai positiivisesta erityiskohtelusta syrjinnän korjauskeinona. Syrjintää korjaavan erityiskohtelun laiminlyöminen on itsessään syrjinnän muoto. Tähän ns. Thlimmenos-periaatteeseen voivat vedota mm. alkuperäiskansat omaleimaisen kulttuurinsa elinehtojen turvaamiseksi. Samasta syystä YK:n vammaisoikeussopimuksen termiä “kohtuullinen mukauttaminen” ei tule lukea niin, että kohtuullinen aina olisi kylliksi. “Intersektionaalisuus” taas on välineellistetty pilkkakirveeksi, jonka sijasta olisi selkeämpää puhua moniperustaisesta syrjinnästä.
6. Yksilön kokemus syrjinnän kohtaamisesta ei ole sama asia kuin oikeudessa todettu syrjintä. Yhdenvertaisen kohtelun vaatimus edellyttää sen arvioimista, esiintyykö yhteiskunnassa rakenteellista syrjintää, jonka seurauksena oikeussuojakeinot eivät toimi. Myös perusteettomana pidetty syrjintäkokemus tulee ottaa vakavasti ja mahdollinen yksilön kannalta kielteisen lopputulema perustella huolellisesti. Eri tilastot voivat pyrkiä mittaamaan oikeudessa todettua syrjintää, syrjintäkokemuksia tai jopa (pää)väestön mielipiteitä. Tulokset voivat olla vastakkaisia.
7. Syrjinnän juridiikka on erityisala, jonka sisällä on yhteisymmärrystä vaikeuttavia siiloja, ammattitermejä ja oppirakennelmia. Naisten, etnisten vähemmistöjen, seksuaalivähemmistöjen tai vammaisten syrjinnästä taikka työsyrjinnästä ei aina puhuta yhteisin käsittein. Lainsäädäntö, oikeussuojakeinot ja sanktiot ovat epäyhtenäiset.
8. Laaja-alaisuutensa takia syrjinnän kielto voi vaikuttaa epämääräiseltä. Se ikään kuin kasvaa kattamaan kaikki ihmisoikeudet. Jos kansallisessa perusoikeusluettelossa on aukko, se helposti yritetään paikata yhdenvertaisuusnormin laajalla ja sanamuodostaan irtoavalla tulkinnalla. Tämä koski myös Suomen vanhaa perustuslakia vuoden 1995 perusoikeusuudistukseen saakka. Esimerkiksi taannehtivan lainsäädännön kielto, yksittäistapauksellisen lain kielto ja mielivallan kaikki johdettiin yhdenvertaisuusnormista – ilman tarvetta vertailla eri ihmisryhmien asemaa.
Ymmärryksen lisääminen vaikeaa, mutta välttämätöntä
Haasteet ymmärrykselle ja yhteisymmärrykselle ovat siis monet. Mutta moninaisuudessa on myös ehdottamani ratkaisu: Syrjinnästä puhuvien asiantuntijoiden ja syrjinnästä päättävien tuomioistuinten ja muiden lainsoveltajien on tiedostettava alan vaikeus ja sisäiset jännitteet. Heidän on perusteltava kantansa tavalla, joka puhuttelee ihmisiä mahdollisimman laajasti, on perusteltu rationaalisin, ei vain formaalein, argumentein sekä osoittaa ansaitsevansa tulla hyväksytyksi osana yhteisymmärrykseen tähtäävää diskurssia.
Moraalinen kompassi, syrjintäkokemuksen kohtaaminen aitona, ammattitaito reitin löytämisessä monimutkaisen ja ristiriitaiselta näyttävän normiviidakon läpi sekä kyky kommunikoida asian osapuolille ja suurelle yleisölle kaikki nämä asiat kattavan ja silti ymmärrettävän perusteluketjun muodossa ovat välttämättömiä. Vain siten voidaan torjua harhakäsitys, että totuus ja moraali olisivat relatiivisia.
