Don Quijoten perintö elää suomalaisessa politiikassa

Miguel Cervantesin klassikko, 1600-luvun alussa ilmestynyt Don Quijote on seissyt kirjahyllyssäni lukemattomana 30 vuotta. Onneksi se päätyi matkalukemiseksi, ja osoitti todeksi vanhan väittämän, että klassikoista yleensä löytää jotain tähänkin päivään.

Rinkkaan sopivaa matkalukemistoa vaellusretkelle taas kerran valitessani totesin, että Don Quijotella on loistava hyötysuhde: mahdollisimman paljon kirjaimia per paino- ja tilavuusyksikkö. Kaksi paksua pehmeäkantinen nidettä, yhteensä toista tuhatta sivua melko pientä pränttiä. Mukaan ensimmäinen osa, kotona sitten vielä kakkososa.

Häpeäkseni huomasin, että käsitykseni kirjasta oli kovin vajaa. Tiesin kyllä, että Don Quijote on mielenterveyshäiriöstä kärsivä espanjalainen ylimys, joka päättää ryhtyä ritariksi vanhojen ritariromaanien innoittamana, ja että hän taistelee tuulimyllyjä vastaan – nykyisinkin hyvin ajankohtainen teema. Mukana kulkee aseenkantaja Sancho Panza.

Olin kuvitellut, että tuulimyllyjä vastaan taistelu on jotenkin kattava teema romaanissa, mutta se onkin vain yksi episodi romaanin alussa.

Don Quijote kuvittelee tuulimyllyt vihollisiksi. Mutta eivät ne silloinkaan tehneet pahaa, eivät räjäytelleet lentäviä lepakoita eivätkä edes näkyneet maisemassa samalla tavalla kuin nykyiset. Mutta sankariksi pyrkivä tarvitsee vihollisia.

Don Quijote jatkaa matkaansa ja etsii yhä uusia seikkailuja, kuten hän asian määrittelee. Lähinnä se tarkoittaa vihollisten etsimistä, vaikka sitten jonkin puolustamiseksi. Sen puolustamisen tarpeenkin hän yleensä kehittää mielikuvituksestaan tai valitsee kovin hatarin ellei suoraan virheellisin perustein.

Usein Don Quijoten viholliseksi päätyy sattumanvarainen vastaantulija, jonka syyllisyys mihinkään on pelkkää Don Quijoten mielikuvitusta.

Joskus syylliset ja uhrit menevät sekaisin. Don Quijote vapauttaa rikoksista tuomitut vangit, koska on vakuuttunut siitä, että he ovatkin itse asiassa viattomia uhreja – vähän kuin nykyisin viharikoskeskusteluissa kuulee.

Taiteen turmio ja tekotaide

Don Quijote on ajankohtainen myös keskustelussa sivistyksen merkityksestä. Ritarin mielestä opillinen sivistys on ihan ok, mutta selvästi alisteinen tärkeämmille asioille, tässäkin tapauksessa sille, minkä puolesta hän itse taistelee.

Romaani sisältää muutakin 2000-luvun kulttuurikeskustelusta tuttua. Don Quijote opettaa, että taiteen tehtävä on jalostaa ihmisiä. Vähän pelkistäen viesti on, että taiteen pitää esitellä vain yleviä asioita.

Osansa saa myös aikansa tekotaide, tässä tapauksessa musiikki. Kunhan jotain rallattelee ja väittää sitä taiteeksi, paljastaa eräs taiteilija. (Kyse ei voinut olla Suomessa taannoin paljonpuhutusta postmodernista tekotaiteesta, koska romaani ilmestyi ennen modernismia.)

Vapaan kulttuurin haitallisesta vaikutuksesta kertoo kirjan perusviesti: Ritariromaaneja lukemalla Don Quijote on saanut päänsä sekaisin, hän uskoo tarinat tosiksi ja samaistuu niiden sankareihin. Matkallaan Don Quijote tapaa muitakin, jotka ottavat ritariromaanit tositarinoina. Mutta joku kansanmies uskoo niihin, koska painettu kaunokirjallisuus on hänelle uusi asia. Kuvitellaan, että onhan se totta kun on oikein kirjoihin painettu. 

Nykyisin kai paremmin ymmärretään romaanin ja tietokirjan ero, mutta kun joku somessa jotain kirjoittaa, se kyllä leviää helposti faktana. Don Quijoten ystävätkin pitävät tämän ongelmien syynä vastuutonta kirjallisuutta, ja päätyvät polttamaan haitallisiksi arvioimiaan teoksia ystävänsä kirjastosta.

Usko ja toivo ohi todellisuuden

Faktan ja fiktion sekoittuminen on siis monin tavoin mukana romaanissa. Sancho Panzan toiminta siinä rajapinnassa on mielenkiintoinen.

Hän näkee, että isäntänsä puheissa ja teoissa ei osin ole mitään järkeä. Hän kuitenkin sulkee silmänsä niiltä asioilta, koska halusi niin innokkaasti päästä oman saaren käskynhaltijaksi, kuten Don Quijote on luvannut. 

Kun tuo lupaus on erittäin houkutteleva, Sancho ei kovin kriittisesti mieti, kuinka todennäköisesti Don Quijote sen pystyisi lunastamaan. Isäntänsä tavoin Sanchokin siis uskoo, minkä haluaa olevan totta. 

Joskus Sancho yrittää myös puhua isännälleen järkeä, mutta yleensä Don Quijote on niin varma asiastaan, että tosiasiat saavat väistyä. 

Kun kaksikko lähestyy majataloa, jota Don Quijote väittää linnaksi, Sancho yrittää selittää, että se on kyllä ihan tavallinen majatalo. Viesti ei mene perille, vaikka epäilemättä ritari näkee lähestyvänsä tavallista majataloa. Vähän kuin nykyisin tuttu tilanne: näin nämä asiat koetaan -ajattelulla faktat asetetaan alisteisiksi tuntemuksille.

Aikansa woke riesana

Romaanissa on tahoja, jotka aktiivisesti tekevät pilkkaa mielenterveysongelmista potevan Don Quijoten ja vähän yksinkertaisen Sancho Panzan kustannuksella, ja se tuntuu olevan heidän mielestään ihan ok. Kiusaajat eivät tunne enempää huonoa omaatuntoa kuin tämän päivän some-kiusaajat.

Don Quijoten omnipotenssi on ihan uskomaton. Hän uskoo olevansa ratkaisu kaikkeen. Ei pelkää käydä mitä tahansa vastaan, koska uskoo horjumatta siihen, mitä edustaa, uskoo, vaikka todellisuus näyttäisi miltä.

Toisaalta kun asiat menevät kunnolla pieleen, syy ei ole siinä, että Don Quijote olisi arvioinut tilanteen väärin. Taustalla on noituus, aikansa salaliittoteoria tai woke. Pahat voimat juonittelevat ja aiheuttavat vahinkoa.

Naiskauneutta ja rasismia

Don Quijote on palavasti rakastunut ja julistaa uskollisuutta naiselle, jota hän on tuskin kunnolla tavannut. Itse asiassa hän on luonut koko hahmon, Dulcinea Tobosolaisen, erään ihastuksensa ympärille lisäämällä ja poistamalla henkilön ominaisuuksia, muokkaamalla sellaisen mallin, jota halua ihailla.

Don Quijote siis ottaa palasen todellisuutta, muokkaa sitä mielikuvituksensa mukaan, alkaa uskoa siihen ja tekee siitä itselleen elämäntehtävän. Dulcinean kauneuden puolesta voi vaikka taistella.

Naisen arvostus romaanissa on suoraan riippuvainen hänen kauneudestaan. Välillä kirjoittaja menee ihan solmuun, kun samaan tilanteeseen tulee uusia naisia, jotka ovat vielä kauniimpia kuin kukaan voi kuvitella, vaikka mukana ennestään olevat naiset jo ovat voittamattoman kauniita.

Kyllä romaanissa naisen älykkyyttäkin arvostetaan. Mutta sattumalta (?) älykkyys on asettunut samoihin naisiin kuin kauneus.

Rasismi tunnetusti ei ole uusi ilmiö, ja sekin on mukana romaanissa. Muista ihmisryhmistä luodaan mielikuvia erilaisin perustein ja niitä sitten yleistetään. Muiden ryhmien välillä on eroa, toiset ovat pahempia kuin toiset, ja kristitty on kristitty vaikka olisikin arabi.

Faktat valikoiden

Mutta takaisin tuulimyllyihin.

Huomasin ymmärtäneeni tuulimyllymetaforan vähän väärin. Mielikuvissani se tarkoitti voimien kohdistamista johonkin turhaan, mutta kysymys on enemmästä, vahingon aiheuttamisesta. Don Quijote kohdistaa vihansa hyödyllisiin tuulimyllyihin, jotka haluaa tuhota. 

Don Quijotella on tarve löytää vihollisia, ja sellaisiksi päätyvät syyttömät ja usein hyödylliset kohteet. Tosiasioilla ei ole merkitystä, ja kaiken voi kääntää tukemaan omia ennakkoluuloja.

Silmiin sattui sopivasti suuresti arvostamastani Yliopisto-lehdestä juttu, jossa lainattiin silloista Twitteriä:

”’Tuhannen afganistanilaisen vastaanotto Suomeen maksaa elinkaarella noin 500 miljoonaa ja perheenyhdistäminen jopa miljardin. Tätä vartenko maksat veroja?’ kysyi perussuomalaisten mainos Twitterissä tammikuussa 2022.

Puolueen puheenjohtaja Riikka Purra jakoi twiitin seinällään. ’Miljardilla saisi myös palkattua 20 000 sote-ammattilaista vuodeksi’, Purra kirjoitti.

—

’Tässä pakolainen Afganistanista ja tuleva sote-ammattilainen. Isä ja isosisko ovat lääkäreitä’, Zahra Alimy kirjoitti.

Korjattu oikea linkki Yliopisto-lehden artikkeliin to 9.11. klo 12.