Lohen tulevaisuus näyttää huonolta
Lohen tulevaisuus Suomen vesistöissä näyttää huonolta, ellei kalastusta Norjan ja Ruotsin tavoin rajoiteta heti, kirjoittaa kalastaja, Muonionjoen mökkiläinen ja filosofian tohtori Kari Alaniska.
Kuluva kesä on tuonut hälyttäviä uutisia Tornion-Muonionjoen tilanteesta, kun sinne lisääntymään nousseiden lohien määrä on jälleen jäämässä selvästi alle 44 000 tavoitteesta. Biologien mielestä syynä ovat Itämeren ekosysteemissä tapahtuneet muutokset, jotka vaikeuttavat smolttien selviytymistä merivaelluksestaan. Tärkeimmiksi syiksi arvellaan meren saastumista ja lohen ravintona tärkeän silakkakannan romahtamista. Myös ilmastonmuutoksella lienee osuutensa asiaan, mutta maa- ja metsätalouden sekä lohen ylikalastuksen merkitystä ei monikaan virkamies halua ääneen sanoa. Lappiin suunnitellut lukuisat kaivoshankkeet päästöineen eivät ainakaan tilannetta paranna.
Suomen suurin ihmisen aiheuttama sukupuutto saatiin aikaan vuonna 1948 Kemijoen sulkeneen silloisen Pohjolan Voima Oy:n Isohaaran voimalaitoksen myötä, joka aiheutti nopeasti Euroopan suurimman lohikannan tuhoutumisen. Yhtiö onnistui yhdistämään Lapin sodassa tuhoutuneet sillat voimalaansa, johon se sai kaupanpäälle valtion tuet ja joustavan lupakäsittelyn, mikä sinetöi vaelluskalojen kohtalon. Myös Ii- ja Oulujoet valjastettiin alajuoksulta käsin tunnetuin seurauksin. Patoamisen kultakausista lähtien lisäksi meripyynti tehostui ja kohdentui enenevässä määrin Tornion-Muonionjoen tuottamiin lohiin, mikä puolestaan edesauttoi sitä, että senkin vaelluskalakannat olivat kuilun partaalla.
Miksi näin kävi?
Lohi nähtiin lähinnä vesirakentamisen esteenä, joten siitä oli syytä hankkiutua eroon. Aikansa vitkuteltuaan PVO rakensi ”surullisen kuuluisan kalahissin”, jonka kokeilujen aikana kalakannat romahtivat. Samalla huomiota kiinnitettiin muun muassa tieteellisiin tutkimuksiin ja kalanviljelyyn, joiden arveltiin hyvin paikkaavan vahingon, jota tarkoituksella vähäteltiin. Lohi siis tietyllä tapaa uhrattiin isänmaan alttarille. Ajan henkeä kuvaa, että kukaan johtavassa positiossa oleva henkilö ei tätä ekokatastrofia julkisuudessa kritisoinut. Pikemminkin päinvastoin.
Vuonna 1996 Tornion-Muonionjoen tilanne korjaantui selvästi, kun Paavo Lipposen pääministerikauden aikana lohenpyyntiä merellä leikattiin tuntuvasti. Sen jälkeiset hallitukset ovat tasaiseen tahtiin lisänneet pyyntiä. Erityisen surullista on vuodesta 2017 käytössä ollut varhennettu kalastus, joka kohdistuu populaation kannalta tärkeisiin suuriin yksilöihin. Eikä nykyinenkään hallitus ole suostunut uusiin rajoituksiin vaan on sallinut ”tieteellisen” kalastuksen, jonka nojalla Suomi on röyhkeästi jatkanut meripyyntiä tutkijoiden suosituksista huolimatta. Maatalousministeri Essayahin toimet aiheuttivat asiaa tuntevien keskuudessa vastalauseiden myrskyn.
Ikävä kyllä pääministeri Orpon johtaman valtioneuvoston ympäristöpolitiikan saavutusten nojalla tämä ei ole mikään varsinainen yllätys.
Toisaalta on masentavaa, että kovin harva paikallinen, mökkiläinen tai turisti on valmis tarkastelemaan kriittisesti omaa toimintaansa tai siirtymään edes valikoivaan kalastukseen, jossa pyritään käyttämään ravinnoksi vain pienempiä yksilöitä. Päinvastoin se vaikuttaa useille olevan lähinnä kirosana.
Mikä suomalaisten luontosuhde?
Suomalaisilla hehkutetaan olevan erityinen luontosuhde. Tornion-Muonionjoella joka ikinen vuosi näkee laitonta leiriytymistä, roskaamista, luvattomia pyyntikeinoja sekä kiintiöistä- ja rauhoitusajoista piittaamattomuutta. Viranomaisilla ei vaikuta olevan mielenkiintoa puuttua epäkohtiin. Luontoa ei todellisuudessa ajatella, vain omaa saalista. Erityisesti elokuun lopussa pyyntiä tulisi hillitä, jolloin kala alkaa aktiivisesti puolustaa kutureviiriään. Toki kalan kannalta lienee sama, jääkö jokisuulla rysään vai päättääkö päivänsä joella, mutta niinkin pitkästä kujanjuoksusta selvinneiden lohien sarjatappaminen on silkkaa järjettömyyttä.
Valitettavan monelle kalalla ei ole mitään itseisarvoa. Sen tehtävänä on tuottaa vain elämyksiä, lähiruokaa ja potentiaalia kesämatkailulle. Myös huoltovarmuus on mainittu.
Moni päättäjä, virkamies ja teknokraatti hahmottavat ihmisen yhä luomakunnan kruununa, jolla on suorastaan velvollisuutena käyttää lisääntyvissä määrin hyväkseen luonnonvaroja. Turhan usein poliitikon ajattelu kantaa korkeintaan seuraavaan vaalikauteen, joten ratkaisut tehdään siten, mistä jatkossa ajatellaan olevan eniten hyötyä omalle puolueelle, potentiaalisille kannattajille ja sitä myöten itselle.
Vihreä siirtymä tulee, oletko valmis?
Vihreässä siirtymässä ei saa erehtyä uskomaan yritysten lupauksiin siitä, että heidän toimintansa on luontoa kunnioittavaa ja kestävää. Osakeyhtiölain mukaan firmojen tehtävänä on tuottaa voittoa, ja sitä tavoiteltaessa voidaan vihreää siirtymää käyttää hyväksi toiminnan markkinoinnissa.
Kemijoen kohdalla väitetään yleisesti vallinneen pakkotila, joka johti lohen sukupuuttoon. Historia toistaa itseään, sillä nykyäänkin vaikuttaa löytyvän helposti syitä, joilla voidaan kätevästi perustella luonnon hävittämistä talouskasvun ja hyvinvoinnin nimissä.
Ainoa todellinen keino ympäristön tilan parantamiseksi on kuitenkin rajoittaa kaikkea kulutusta, ja tämä vaikuttaa olevan vaikeaa hyväksyä. Juuri Suomen kaltaisten vauraiden länsimaiden olisi näytettävä tässä esimerkkiä.
Norjassa ja Ruotsissa onkin jo havahduttu lohikantojen jyrkkään laskuun ja suljettu kymmeniä jokia kalastukselta.
Lohen tulevaisuus näyttää synkältä ellei kalastusta rajoiteta
Suomalaisen lohen tulevaisuus näyttää synkältä kaikissa vesistöissämme. Luken edustajat vetosivat keväällä vapakalastajiin kalastamisen hillitsemiseksi laihoin tuloksin. Aina löytyy heitä, jotka lupaavat hakata hengiltä vaikka sen viimeisenkin lohen. Joillekin kalastus vaikuttaa lähes ihmisoikeuskysymykseltä. Meripyynnin rajoittamisesta puolestaan aluepolitiikka tekee päättäjillemme astetta haastavampaa. Nykyiseltä maatalousministeriltä ei voi odottaa asian eteen iltarukousta väkevämpää tekoa.
Pelkästään malttiin ja henkilökohtaisiin valintoihin ei tässä voi nojata, vaan Norjan ja Ruotsin tavoin meilläkin kalastusta tulisi rajoittaa, koska muut keinot eivät näytä auttavan.
Meripyynnin rajoittaminen olisi keino, josta olisi heti lähdettävä liikkeelle, sillä siten saataisiin kutijoita jokiimme. Myös vaikkapa kausikohtaiset kalastuskiintiöt ja rauhoituspäivien lisääminen saattaisivat jo parantaa tilannetta. Yksi mahdollisuus olisi avata kaikki pyynti vasta silloin, kuin riittävä määrä kalaa olisi noussut Luken Kattilakoskella ylläpitämän lohilaskurin ohitse.
Muuten olen sitä mieltä, että Kemijokeen on viivyttelemättä tehtävä kunnolliset kalatiet.
Kari Alaniska
Kirjoittaja on kalastaja, Muonionjoen mökkiläinen ja filosofian tohtori
